Vanhoja temppeleitä, äkäsiä lehmiä ja lisää riisiä / Old temples, angry cows and more rice

English translation below. 

Tervehdys taas, nöyrä kertojanne on palannut tietokoneen ruudun ääreen kertomaan tarinoita täältä kaukaa vuoristojen ja curryn luvatusta maasta. Viikkoon sisältyy suurta draamaa. Minua on tönitty ja kotiovellani on häiriköity, minulle on uhiteltu ja muristu. 

Mutta ei hätää, kaikki tämä on tapahtunut eläinten toimesta ja siviiliuhreilta on vältytty. 

Okei ehkä lopetan ylidramaattisuuden. Oon kattonu liikaa Bollywood-leffoja telkkarista. Kerrotaanpa siis tarinat tapahtumien takana. Käytiin Lucien kanssa kaupungilla ja takaisin kävellessä päätettiin piipahtaa hedelmäkojun kautta. Muovikassit täynnä banskuja ja papaijoita lähdettiin viipottamaan takaisin kotiin päin, kunnes vastaan marssi jättikokonen lehmä. Lehmä pysähtyi meidän eteen ja kieltäytyi lehmille tyypilliseen tapaan väistämästä suuntaan tai toiseen, mulkoili vaan ikävästi. Oon aina luullu, että lehmät on hyväntahtosia ja rentoja tyyppejä, mutta itsekkäitä paskiaisiahan ne on.  Lucie kiersi lehmän toiselta puolelta ja minä toiselta, mutta lehmäpä päätti kunnolla tyrkkästä jättikokosella otsallaan protestiksi, kun ei annettu sille banaaneja. Joku paikallinen vielä huusi, että ”älä tee noin!” mutta minähän se uhri olin! Paettiin nopeasti paikalta, koska tönivä lehmä ei varmaankaan ole kovinkana hyvä merkki hindujen mielestä, joille siis lehmät on pyhiä eläimiä.

No, päästiin kotiin selvittyämme lehmähyökkäyksestä ja kotiovella meitä odotti yllätys: kuollut... joku. Ei ole varmuutta, oliko kyseessä rotta, käärme tai joku aivan muu, mutta haju oli ihan karsea ja yläkerran kissa vilkuili portaiden yläpäästä tyytyväisenä tuomastaan lahjasta. Taisi tietää, että oven takana asuu kissaihminen. Oltiin Lucien kanssa liian pelkureita tekemään mitään ja paettiin takaisin talolle henkeä haukkoen pidätettyämme sitä niin kauan. Talolla kerroimme JP:lle, Maanille ja Sandeepille tarinan kuolleesta jättikokoisesta eläimestä ja näytimme todistusaineeksi nappaamamme kuvan. Pojat kyseli heti, että tarvitaanko apua. Pyh, ei tietenkään, kyllä me pärjätään. Illalla valmistauduttiin Lucien kanssa henkisesti raadon siirtämiseen ja laadittiin sotasuunnitelmaa. Kun koimme olevamme valmiit lähdimme takaisin kämpälle uhkuen tarmoa ja itsevarmuutta. No, heti haistettuamme mätänevän ruumiin hajun molemmat alko yökkimään. Samalla hetkellä JP'n ja Sandeepin pelastuspartio ilmestyi ovelle täysissä sotavehkeissa hengitysmaskit ja suojahanskat kädessä. Nähdessään, että kulmassa olikin vain ”joku pieni elukka” eikä jättimäinen raato, he nauroivat ja nappasivat raadon mukaansa naureskellen. Kyllä meitäkin vähän nauratti.

Lauantaisin vapaapäivinä olemme ottaneet Lucien kanssa tavaksi lähteä kaupungille mahdollisimman aikaisin ennen hellettä ja ihmismassoja. Viikko sitten lauantaina päädyimme Kathmandun Durbar Squarelle, jossa on siis vanhoja temppeleitä. Alueelle pääsystä pitää ei-paikallisten maksaa kymppi, mutta aamuseitsemältä ei ollut maksumiestä, joten livahdettiin paikallisten sekaan ja räpsittiin kuvia. Suurin osa temppeleistä oli romahtanut maanjäristyksissä eikä niitä ole ollut varaa korjata (vaikka jokainen matkamies maksaa 10 dollaria ja päivittäin alueella käy kymmeniä ihmisiä? Voi korruptio sentään.) Jäljellä oli enää vain jykevät portaat, jotka ennen olivat johtaneet pyhiin huoneisiin. Näky oli aika lohduton, sillä alueen vanhimmat temppelit on 1500-luvulta. 

Viime lauantaina lähdettiin Lucien kanssa haahuilemaan kaupungille kohteenamme Bouddhanath-temppeli kaupungin toisella puolella. Matkaa oli kahdeksan kilometriä, mutta molemmat on samanlaisia pallontallaajia, joten lähdimme aamuseitsemältä painamaan askelta toisen eteen. Päädyimme myös Pashupatinath-temppelille, joka on hindujen isoin ja upein temppeli, mutta piheinä kieltäydyttiin maksamasta 10 dollarin sisäänpääsystä ja tyydyttiin googlettelemaan kuvia sisäpihasta. Olihan se ihan hieno, mutta ei 15 dollarin arvoinen. Sattuipa ihmisten, lehmien ja pulujen keskellä istumaan tyytyväisenä myös eräs apina, joka tarkkaili maailman menoa kovin tarkkaavaisena. Molemmilla puolilla istuskeli ihmisiä ja aluksi emme edes huomanneet kyseistä kaveria, kun sopeutui niin hyvin joukkoon. Otettiin parit kuvat, mutta apina ei tainnut kuvista tykätä, vaan murisi kun vilkutettiin sille kiitokseksi. Röyhkeetä sakkia.

Matkustellessa mulle käy joka kerta sama juttu. Oli kyse sitten Lontoo Piccadillystä,  tai itse Colosseumista, niin aina kaikkialla on rakennustyömaat. Bouddhanathia korjattiin edelleen maanjäristyksen jäljiltä, joten itse temppelissä ei juuri ollut näkemistä. Mutta rukousmyllyjä oli isoja ja pieniä, punaisia ja mustia. Niitä kävi pyörittelemässä kaikki ohikulkijat, paikalliset ja valkoiset, yhdessä. Nepalissa ei erotella uskontoja kovinkaan tarkasti. Täällä kaikki juhlivat Dashainia (hindujen juhlaa), Vesakia (buddhalaisten juhlaa) ja joulua (kristittyjen juhlaa) yhtä suurella riemulla, mikä on ihan mahtavaa! Eri uskonnon edustajat elävät täysin sulassa sovussa keskenään. Suunnittelen vaellusta Everest Base Campille ja aikatauluja ääneen pohdiskellessa lasten hymyt hyytyivät.
”Mutta olethan meidän kanssa kun on Dashain?”
Piti siis googletella ja vertailla nepalilaisten kalenteria (jossa siis täysin eri päivät, kuukaudet ja vuosi) ja länsimaista kalenteria keskenään, jotta tiedän olla tärkeimpinä juhlapäivinä perheen kanssa!

Kattokaa noita annoksia! Ja sitte kaikki haluaa vielä samanlaisen satsin lisää! 

Ergonominen asento 10/10 ja oikeesti pilkkominen on kivaa vaikka ei paljon hymyilyttäny. Välillä saattaa kaalin tai munakoison seasta löytyä mato tai toinen tai vaikka viis, mutta ne vaan siirretään sivuun ja homma jatkuu. 

Talolla päivät sujuvat entiseen malliin. Lapset valmistautuvat huomenna alkavaa koeviikkoa varten, jonka jälkeen alkaa kuukauden loma. Riisihetki on päivän paras hetki, koska sen lisäksi että saa jumboannoksen riisiä ja älyttömän hyvää kasviscurrya niin näen kaikkia lapsia ja ehdin vaihtaa muutaman sanan kaikkien kanssa. Lisäksi iltaisin on kirkas taivas, jolloin tähdet näkyy selvästi talon katolta. Oon tunnettu tähtientuijottelija, joten tätä oon oottanu! Eräänä iltana tuijottelin taivaalle ja tein käsistäni tötteröt silmieni suojaksi, jotta keittiön valo ei häikäsisi. Syötyään lapset tuli yksitellen katsomaan, mitä ihmettä puuhasin. Pian meitä oli suuri lauma tuijottelemassa tähtiä ja etsimässä tähdenlentoja ja satelliitteja. Toisena iltana meillä loppui riisi kesken ja kun odoteltiin riisin valmistumista niin luin lapsille Onnellinen Prinssi –satua, joka teki minuun eskarissa suuren vaikutuksen. (Satu siis kertoo patsaasta, joka pääskysen avulla luovuttaa kultakuorrutteensa kaupungin köyhille ja jonka kaupungin rikkaat päättäjät päättävät sulattaa ja käyttää jäljellä olevan kullan omiin huonekaluihinsa). Luin sadun lapsille lyhentäen ja selventäen ja lopussa lapset jäi juttelemaan itsekkyydestä ja muiden auttamisesta. Fiksuja muksuja, se on pakko sanoa. Kyllä toi hyvän mielen, ja ehkä nää lapset joskus tulevaisuudessa muistaa meidän keskustelut tai inspiroitui tarinasta jo nyt kuten minä aikoinaan. Itsehän kuulemma pakkasin aikoinaan tarinan kuultuani kaikki leluni laatikkoon lähetettäväksi Afrikkaan köyhille lapsille. Tää selittää niin paljon...

Ollaan me myös juteltu kevyemmistä aiheista. Näillä oli enkun kirjassa pieni pätkä Rowan Atkinsonista ja kysyin, tietääkö muksut Mr Beania. Ei tienny. Minäpä näytin legendaarisen hotelli-jakson ja videon Lontoon olympialaisten avajaisista. Nää nauro ihan kippurassa. Parasta. 

Kun ei poliiseja riitä joka risteykseen, niin kannattaa pystyttää mallinukke ja heittää sen niskaan poliisivermeet. 

Viime viikkoina olen myös lukenut muutenkin ihan hurjasti. Ennen luin Suomessakin, mutta sitten tuli älypuhelimet ja Angry Birdsit ja Instagramit ja kaikki sovellukset, joiden pläräämiseen ei tarvinnut käyttää aivoja. Täällä tilanne on toinen. Menen kämpälle kahdeksan ja yhdeksän välillä, jolloin sähköt on poissa ja wifi ei ylety meille asti. Otsalamppu päähän, pari taatelia napaan ja kirja käteen. Antaisinkin nyt pari kirjavinkkiä, joten kaikki lukutoukat kynät käteen: Kabulin kirjakauppias. En paljasta muuta, kuin että norjalainen Åsne Seierstad elää afgaaniperheessä ja kirjoittaa historiasta, kulttuurista ja ihmisistä. Vau. Toinen kirja, joka teki suuren vaikutuksen, oli Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla, jossa nuori tyttö yrittää riistää oman henkensä kyllästyttyään tylsään elämään. Jos Alkemisti ei napannut, niin tää varmasti nappaa, ainakin mun kohdalla. Ihan mahtava kirja tällaisille filosofisille mietiskelijöille. Suosittelen.

Loppuun täytyy kertoa, että vahingossa litistin mun kämpässä asustaneen torakan istahtamalla sen päälle. Nyt on öisin kovin hiljaista kun ei kukaan räpistele mun kamoja tai viipota pitkin lattiaa. Ehkä se syntyi uudestaan lintuna. Ken tietää.

Hello again, your humble narrator has returned with new stories to tell. I have been pushed, my home has been violated and I have been given threats… But no worries, all this is done by animals and there has been no casualty.

Maybe I should quit being so over-dramatic.. no more Bollywood-movies for me. So, this is how all started. Me and Lucie visited a shop and bought some fruits. With our bags full of bananas and papayas we headed home, when suddenly there was a huge couw in front of us. Of course it stopped and refused to let us go. I always thought that cows are nice fellas, but they are little devils, really. When I tried to pass the cow, it desided to nugde me with it’s head so that I almost fell. And all this because I didn’t give her any bananas, hella rude.. A local boy shouted “don’t do that” but I was the victim here! I guess that it’s not a good sign to be pushed by a cow according to the hindus, because cow, indeed, is their holy animal.

So, after surviving the terrible cow attach we faced another problem. Back at the house a cat had brought.. something to our door. We weren’t sure if it was a rat, snake or something else. The cat, who lives upstairs, kept leering us seeming very proud of herself. Because we were cowards we went back to the house and told that we had been given a gift by the cat and show a picture that we had taken. The boys asked if we needed help and we said that no way, we can handle it! When the evening came we went back to the flat ready to remove the gift. But as soon as we smelled the sent of a rotten body we started to feel like throwing up. JP and Sandeep arrived right on time armoured to the teeth and when they saw the corpse they just started laughing. They scooped the body and left laughing. Okay, it was hilarious…

Because wa have a day off on Saturdays we head to the town as early as possible. We visited the Durbar Square in Kathmandu and usually it costs 10 USD to enter, but now, on Saturday morning at 7am, the ticket counters were empty so we just sneaked in. Most of the temples had collapsed during the earthquake, which is a shame, because the oldest ones were built on the 16^th century.

Last Saturday we visited the Bouddhanath-temple on the other side of the city. It was a 5 kilometers walk but worth it. We also went to see the Pashupatinath-temple, the most beautiful and biggest hindu temple, but the entrance was 15 USD so later we just googled what it looks like. It was nice, but still I wouldn’t pay 15 USD. But the highlight of the journey was definitely a monkey sitting among men. He was just chillin’ there and when we took a few photos he growled us. Hella rude.

This happens to me all the time when I’m travelling: there are reconstruction sites everywhere. So, Bouddhanath was being prepared and there wasn’t anything to see. But at least we spun the prayer wheels and purified our souls, and so did everybody else: the westeners, the locas and passers-by. Here people celebrate all festivals, it doesn’t matter if it’s Dashain (hindu), Vesakia (Buddhist) or Christmas, which is awesome. Here different religions have found a way to live in peace without conflicts. I’m planning a trek to Everest Bace Camp and when I  was thinking about the schedules the kids are frightened. “But you will be here with us on Dashain, right?” So, I had to check the dates and times carefully, because here they live different months, dates and even the year is different.

Back at the house the days are going well. Tomorrow the kids will start their exam weeks, and after that they will have a one month holiday. Currently rice time is the best part of the day, because I get to meet all the kids and on top of that I get to eat ridiculously delicious dhal bhat. Finally the nights are clear so we often we watch the starts together, which is something that I’ve been waiting for a long time. One night when the power was gone I read the book Happy Prince for the kids. It has always been a special story for me. (It tells about the happy prince’s statue, who, with a help from a sparrow, gives away his gold coating to help the poor people of the city, and in the end the greedy rich people decide to melt it and make furniture out of it.) After the story we discussed about selfishness and helping others, and I’ve got to tell that the kids are so bright and clever! I have to admit, that after hearing this story I gathered all my toys and wanted to take them to Africa.

One day I saw a picture of Rowan Atkinson on one of their school books and I asked them if they knew him. No-one knew him so I showed them the legendary hotel sketch and Atkinson’s performance in London Olympic’s ceremony. The kids loved him. Obviously.

During the last weeks I’ve been reading a lot. I used to read in Finland but then came the smart phones and Angry Birds and Instagram etc. But here I don’t have internet on my flat and it’s dark, so I just take my head lamp, grap a book and start reading. I really recommend the Bookseller of Kabul and Veronica desided to die, those books were one of the best ones I’ve ever read.

I have to add, that I accidentally crushed my old cockroach fella by sitting on top of it. Now it’s so quiet when nobody isn’t going through my things or run across the floor. Maybe it was reborn as a bird? Who knows.