Everest Base Camp, 13 päivää / 13 days

Kun olin pieni, iskä kysyi onko maailmassa enemmän ylä- vai alamäkiä. 

Vastasin optimistina, että alamäkiä on enemmän.

English translation below. 

Täällä ollaan taas, turvallisesti takaisin Kathmandussa! Ihan mahtava reissu takana ja suoraan sanottuna rankoin reissu, jonka oon ikinä heittänyt, ja oon kuitenkin heittäny aika rajuja reissuja.

Voisin puhua reissusta vaikka kuinka, mutta yritän vähän tiivistää. Jos ikinä joku suunnittelee reissua tänne ja kaipaa apua tai vinkkejä, niin rohkeasti saa kysyä!

Ensimmäinen pilkistys matkalla kohti Namchea

PÄIVÄ 1: LUKLA (2880m) - MONJO (2804m)

Matkaan lähdettiin 17.10.2016 aamuseitsemältä, kun bongattiin neljä söpöä uusiseelantilaista jätkää matkalla samaan koneeseen kuin me. Otimme taksin lentokentälle, josta odottamisen ja ihmettelyn jälkeen pääsimme vihdoinkin nousemaan 16-hengen minikoneessa Nepalin taivaalle. Saavuin Nepaliin yökoneessa keskirivin keskimmäisellä paikalla, eli tämä oli ensimmäinen kerta kun näin vuorien kohoavan halki taivaiden, yli pilvien. Sukelsimme suureen pilveen ja sieltä poistuessamme olimmekin yhtäkkiä vuorten tasolla ja rinteitä nousikin muutaman kymmenen metrin päässä koneen siivestä (näytti tosin vain muutamalta metriltä..) Yhtäkkiä koneen pyörät iskeytyivätkin maailman vaarallisimman Tenzing-Hillary lentokentän kiitoradalle, joka on vain 527 metriä pitkä ja päättyy pystysuoraan vuorenseinämään.

Reput saatuamme aloitimme reissumme. Tutkin ja suunnittelen aina kaiken, mutta ei ollut tullut mieleen tsekata, että kuinka monta kilometriä reissu on. Netistä löysin reissun jälkeen, että kevyet 125 km, mutta heitettyämme useampia päiväreissuja kilometrejä kertyi ainakin 135 km.

Ensimmäisenä päivänä liittouduimme poikien kanssa ja tepastelimme melko tasaista tietä halki pienien kylien. Matkan varrella oli pieniä pyhäkköjä (=kivia rustattu täyteen matroja) ja ne piti aina kiertää myötäpäivään, mikä tarkoitti joka kerta että ne piti kiertää rinteen kautta, eli yläkautta. Rukousmyllyjä pyörittelemällä puhdistettiin sielut ja fyysisesti saattoi tuntea miten keuhkot puhdistuivat Kathmandun ilmansaasteista.

Vietimme yömme Monjossa, jonne oli lähtöpisteestä 16 kilometriä matkaa. Ja se oli vielä helppo 16 kilometrinen se.

PÄIVÄ 2: MONJO (2804m) - NAMCHE BAZAR (3445m)

Tunnetusti reppureissatessa aina tuon mukanani omat puurot säästösyistä, joten tietty toin omat puurot myös Himalajalle! Aamupalaksi siis päivittäin kuivia kaurahiutaleita, taateleita ja pähkinöitä – loppureissusta tosin enää vain kuivia kaurahiutaleita. Kahdesti ostin aamupalan, mutta säästöä kertyi silti 40 euroa! Sillähän pääsee jo Ruotsiin asti!

Kakkospäivä oli raju päivä. Kävelimme hetken joen vierustaa, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi pystysuora vuori. Daniel osoitti vuoren huipulle ja sanoi, että legendaarinen Namche Bazaar sijaitsee tuon rinteen takana. Saatoin Annapurnapostauksessa mainita, että rappusia oli paljon ja niiden kapuaminen kesti ikuisuuden, mutta se oli vasta alkulämmittelyä. Tässä kohdassa täytynee mainita, että kaikilla oli omat kantajat… paitsi meillä. Koko matkan aikana tapasin satoja ihmisiä, joista alle 15 kantoi omat tavaransa. Lähes kolme tuntia laahustettiin mäkeä ylös 15 kilon reppu selässä. Ei sitä mäkeä voi kuvailla… saati sitä tunnetta, kun vihdoin saavuimme Namcheen (3400m) ja hostellin löydettyämme saimme heitettyä reput selästä.

Namche on supersöpö pieni kylä, jota voisi kutsua jopa kaupungiksi. Namche tunnetaan nimellä "gateway to the high Himalaya" ja se on yksi tärkeimmistä keskuksista Everestin alueella lentokenttineen, museoineen ja markkinoineen.

PÄIVÄ 3: NAMCHE (3445m) – KUNDE (3840m)

Oon todellakin kova suunnittelemaan ja mulla pitää aina olla reissun runko kasassa ennen kuin lähden matkaan, mutta oon hyvin joustava ja aina valmis seikkailuun, koska tiedän sen olevan mahdollista aikataulun puitteissa. Daniel oli työskennellyt kuukauden 400 metriä Namchen yllä sijaitsevassa Kunden kylässä ja suostutteli meidät tytöt lähtemään mukaan. Tavallisesti Namchessa vietetään kaksi akklimatisaatioitumispäivää, mutta koska molemmat voivat hyvin lähdimme matkaan. Eihän se 400 metriä nyt niin paljoa ole?

Kyllä se vaan oli. Valitsimme reitiksemme pienen vuohien kinttupolun, joka oli kuulemma haastavampi, mutta vähäportaisempi. Puolessa välissä matkaa alkoi otsalohko tykyttää niin, että pelkäsin koko pään räjähtävän. Otin nopeasti poikien suositteleman Diamox-lääkkeen, joka laskee turvotusta päässä ja auttaa kehoa sopeutumaan korkeuteen. Ja kyllähän se auttoikin. Ainoa vaiva mihin lääke ei auttanut matkan aikana oli mun oikean pikkurillin turvotus ja särky.

Vasemmalla Kunde, oikealla rinteessä Namche

Kunde oli täysin paikallisten asuttama pieni kylä suojassa vuorien keskellä. Majoituimme hostelliin ihanan Doma-naisen luokse ja syötyämme lähdimme tutkistelemaan aluetta ja pientä metsää kylän laidalla. Kunde sulatti sydämemme ja päätimme jäädä toiseksikin yöksi.

PÄIVÄ 4: KUNDE

Ja onneksi jäimme! Hyytävän kylmän yön jälkeen aamuaurinko valaisi vuoret ja heti aamupalan syötyämme suuntasimme Hillary View Pointille. Istuskelimme muutaman tunnin herkutellen pähkinöillä ja suklaalla, kunnes onneksemme kaikki paikalle kertyneet pilvet paljastivat takaansa Everestin alueen ja lumihuippuiset vuoret. Ihastelimme maisemia ja jatkoimme matkaa vuorta pitkin aina 4300 metriin asti. Kaikki vain pysähtelivät istuskelemaan ja nauttimaan maisemista, jotka olivat henkeäsalpaavan upeat. Ja jakit. Jakit oli upeita. Annetaan kuvien puhua puolesta.

Äiti, älä lue tätä.

Aamulla saimme tietää, että alueella asustavat lumileopardit olivat tappaneet eräällä farmilla lehmän. Leopardit imevät uhrinsa veret ja syövät vain pienen osan uhrista, kuten kaulan tai sydämen. Daniel sattui tietämään alueen, jossa leopardien tiedettiin asuvan ja tietenkin ennen iltahämärää minä, Nick, Lucie ja Dan mentiin juoksujalkaa leopardijahtiin. Seisottiin rosoisten jyrkänteiden ja kivien keskellä hiljaa kuunnellen. Pimeä laskeutui ja kukaan ei enää nähnyt mitään, kunnes yhtäkkiä pimeyden keskeltä kuului murinaa. Kaikki kääntyi katsomaan toisiinsa, mutta kukaan ei liikkunut. Hetken päästä murina kuului uudestaan, mutta hieman kauempana. Keräännyimme yhteen ja spekuloimme, oliko se jakki, vuohi, ihminen? Ei… mikään ei pidä samanlaista matalaa murinaa. Paitsi leopardit.

PÄIVÄ 5: KUNDE (3840m) – DINGBOCHE (4412m)

Me ollaan täysiä sekopäitä. Kun miettii tätä päivää nyt, niin hitsiläinen että oltiin hulluja. Tavallisesti vaeltajat yöpyvät kaksi yötä Namchessa ja toiset kaksi 3800 metrissä (Tengbotchessa). Mutta koska me olimme jo yöpyneet kaksi yötä 3,8 kilometrissä ilman ongelmia, niin saatoimme jatka matkaa yli neljän kilometrin. Tai emme me vielä aamulla tienneet, minne päädymme. Hyvästeltiin pojat ja päätettiin, että lähdetään kävelemään ja katsotaan minne päästään.

Ensin käveltiin tunti mukavaa metsätietä, jossa ei paljon muita matkaajia näkynyt. Sitten asteltiin jyrkkä alamäki muutaman nepalilaisen vaeltajan saattamana takaisin 3400 metriin, kunnes aloitimme jälleen kapuamisen. Ja kapuaminenhan kesti ja kesti ja usko meinasi loppua useaan otteeseen, kunnes vihdoin pääsimme vuoren huipulle Tengbocheen (3860m).  Huomatkaa, että lähdimme matkaan vain 20 metriä alempaa. Alue on todellinen vuoristo ja opimme, että aamuisin on turha katsoa numeroita kaupunkien perässä, vaan korkeuskäyriä kannattaa laskeskella. 

Hetken levättyämme päätimme jatkaa matkaa, kun kaikki muut pysähtyivät akklimatisoitumaan. Kävelimme upean metsän halki söpöjä kivipolkuja aina seuraavaan kylään asti, jossa jälleen päätimme jatkaa matkaa pidettyämme tauon. Metsä vaihtui pian käppyräisiksi pensaiksi ja kivipolut hienoksi hiekaksi, kun me hullut vielä puskimme menemään. Seitsemän tuntia Kundesta lähtemisen jälkeen saavuimme Dingbocheen takanamme 21 kilometriä vuoristovaellusta. Tällä hullulla tempauksella takasimme reissullemme yhden ekstrapäivän, sillä kiidimme kahden päivän edestä. Nousua kertyi yhteensä noin kilometrin verran, sillä alussa laskeuduimme niin alas. 

Seuraavana päivänä (PÄIVÄ 6) vietimme akklimatisaatioitumispäivän Dingbochessa ja oikeastaan vaan istuskeltiin kahviloissa, pelattiin korttia ja nautittiin auringosta. Päivisin lämpötila oli noin kymmenessä asteessa, mutta öisin mentiin pakkasen puolelle reippaasti. Aamut ja illat oli ihan jäätäviä jo Dingbochessa. 

PÄIVÄ 7: DINGBOCHE (4412m) – LOBUCHE (4931m)

Dingbotchesta jatkoimme yli vuorien matkaa kohti Thoklaa, jonka jälkeen oli edessä mieletön mäki kohti taivasta. En tiedä mitä mulle kävi, mutta meikä melkein juoksi portaat ylös. Kerrankin tuli energiabuusti oikeassa kohdassa! Maasto muuttui muutaman sadan metrin aikana käppyräpensaista pelkäksi kivimurskaksi ja maisemaa halkoi yksinäinen joki. Lobuchesta meidän piti jatkaa matkaa kohti Pyramidia, jossa sijaitsee italialainen tutkimuskeskus, mutta Lobuchessa saimme kuulla, että porukka nukkuu teltoissa keskuksen ulkopuolella. Kiireellä lähdimme siis etsimään majataloa ja juostuamme läpi kaikki talot, saimme viimeisen majatalon viimeisen huoneen.

Kylänraitilla oli ruuhkaa

Lobuche oli ensimmäinen paikka, jossa porukka alkoi oireilla todella pahasti korkeuden takia. Monet joutuivat palaamaan tai viettämään muutaman lisäyön Lobuchessa, joka on viimeinen etappi ennen Base Campia. Helikoptereita kiiti taivaalla pitkin päivää ja yksi jos toinen kertoi lähettäneensä kaverin tai retkiryhmän jäsenen helikopterilla Kathmanduhun. Himalajalla ihmiskärsimys ja hengenvaara nähdään mainiona tapana rikastua ja velvollisuus auttaa sairasta ihmistä katoaa täysin, ellei toisella ole muhkea rahapussi. Muutama desi happea maksaa 600-900 USD, ponikyyti alempaan kylään maksaa 200-350 USD, helikopteri Kathmanduhun 5000-10 000 USD. Miksi näin? No koska hei, kaikilla turisteillahan on vakuutukset ja ne maksaa kaiken. Meille jopa ehdotettiin ennen reissua, että esittäisimme sairasta Base Campilla niin saataisiin ilmainen kyyti Kathmanduhun kalliin lennon sijasta, koska hei, vakuutukset! Moni perusvakuutus ei kuitenkaan korvaa näitä ja supervakuutuksissakin on omavastuut. 

Onneksemme selvisimme vain pienellä päänsäryllä, sillä n. 50 % ihmisistä, jotka ylittävät 4000 metriä sairastuvat vuoristotautiin. 

PÄIVÄ 8: LOBUCHE (4931m) – GORAK SHEP (5164m) -– E.B.C (5360m) – GORAK SHEP (5164m)

Kun Lobuchen koettelemuksesta selviää ja keho on valmis jatkamaan, otetaan suunnaksi Gorak Shep. Matka on mäkinen ja polut katoavat lähes kokonaan. Ympärillä on vain kivimurskaa silmänkantamattomiin ja reitit muuttuvat päivittäin kivivyöryjen takia. Tämä alue oli juuri täydellinen tällaiselle henkilölle, jolla on nivelsiteet vedetty titaaniankkurilla yhteen toisesta jalasta ja toinen jalka on täysin holtiton turhake. Kiveltä kivelle hyppiminen oli melko haastavaa repun ja olemattoman happiprosentin takia - tai siltä se ainakin tuntui. Jo aamulla vaatteiden vaihtaminen tai vesihuikan nappaaminen sai hengästymään. 

Gorak Shepissa jätimme tavaramme hostellille ja lähdimme taivaltamaan kohti Base Campia, jonne oli kahden tunnin matka pitkin suoraa polkua mäen päällä. Pakotin itseni kävelemään iäkkäämmän herrasmiehen perässä ja hoin sitkeästi itselleni, että "askel, askel, askel..." 
Lopuksi laskeuduimme kivimurskan peitossa olevalle jäätikölle ja yhtäkkiä Base Camp avautuikin edessämme. Saatoin salaa tirauttaa pari kyyneltä. Väsymys kaikkosi saman tien ja nappasimme kuvia sekä nautiskelimme auringosta hauskan jenkkikaksikon kanssa. Me tehtiin se! EBC on ollut mulle unelma, joka oli niin kunnianhimoinen, että pelotti. Vaati paljon tulla tänne, mutta enemmän olisi vaatinut kääntyä takaisin Lobuchessa. Nautiskeltuamme muutaman tunnin koitti aika palata takaisin Gorakiin. 

Everest on tuo pikkiriikkinen ulokkeelta näyttävä tummempi osa keskimmäisen vuoren oikealla puolella. 

Äiti älä lue! Tai no... luet kuitenkin, mutta ei sitten mitään jälkispekulointeja näistä!

Lähdin takaisinpäin ajatuksena nautiskella maisemista täysin sydämin. Lähdin käppäilemään hitaasti tuijotellen ympärilläni kohoavia lumihuippuisia vuoria, kunnes se iski. Päänsärky. Kuvittele mielessäsi pahin päänsärky mikä sinulla on ikinä ollut, niin olet ehkä aika lähellä totuutta. Oloa ei helpottanut se, että takaisin päin piti nousta korkeammalle ennen laskeutumista Gorakiin. Lähdin rynnimään silmät puoliummessa jättikokoisten kiinalaisten ryhmien läpi ottaen tukea kivistä ja toivoin, että jalat ei petä alta. Maahan tuijotellessa sattui silmään myös kaikki roskat, joita ihmiset oli heitelleet, joten tottakai poimin ne matkallani taskuun. Lopulta pääsin kuin pääsinkin Gorakiin, jossa päänsärky katosi heti ja olo palautui normaaliksi. Niin se vuoristo vaikuttaa..

PÄIVÄ 9: GORAK SHEP (5164m) – KALA PATTHAR (5545m)  – PHERICHE  (4371m)


Kaikki kertoi nukkuneensa huonosti... ja sitten on Minni, joka nukkuu missä tahansa milloin tahansa. Herätyskellot soivat 3.25, jolloin lähdimme kapumaan jyrkkää polkua kohti Kala Pathharin ("Musta kivi") huippua. Seuraamme liittyi samainen sekopäinen jenkkikaksikko ja taivalsimme kohti huippua yhdessä. 5300 metrin kohdalla alkoi painaa jaloissa ja väsymys iski. Ajattelin, että nyt en voi luovuttaa koska jalkoja väsyttää ja jatkoin painamista ylöspäin. Jäin muista jälkeen ja lopulta jouduin luovuttamaan 5520 metrissä, kun kroppa kiskaisi esiin työehtosopimuksen ja vetosi siihen, että tällaisesta ei ollut minkäänlaista puhetta. Kylmän viiman takia jouduin laskeutumaan hieman alemmas. Kävellessäni alaspäin ilmestyi tyhjästä koira ja kun pysähdyin, se tunki päänsä mun kainaloon. Katselimme hetken tähtiä ja - älkää kysykö miten tähdistö toimii - mutta näin samat tähdet kuin Suomessa talvella. Jokainen pienikin tähti näkyi ja näin tähtiä, joita en ole edes tiennyt olevan olemassa. Yhdessä istuskelimme ja katselimme miten tähtitaivas haaleni auringon noustessa ja lämmitimme toisiamme. Lopulta koira katosi vuoren rinteen taa häntä heiluen. 

Gorakista nappasin tavarat täynnä energiaa ja sovimme Lucien kanssa, että tapaamme myöhemmin. Täynnä energiaa lähdin taapertamaan takaisin samaa reittiä kuin tullessa, tosin kivimurskapolkujen keskellä saatoin eksyä muutamaan otteeseen ja edetä vähän vaikeampia reittejä. Olen aina ollut nopea kävelijä ja nautin kun sain mennä omaa vauhtia. Kiidin alas välillä pysähdellen ihastelemaan maisemia ja nautin joka hetkestä. Saavuin Pherichen kylään jo klo 11.15 ja päätin, että otan kirjan, menen leipomoon ja vietän siellä loppuillan omassa rauhassa. 

Vaan toisinpa kävi. Kahvilaan ilmestyi porukka, johon olimme tutustuneet Lobuchessa ja yksi kavereistamme oli niin huonossa kunnossa, että hänelle piti hoitaa helikopteri. Tuli vähän erilainen iltapäivä! Vaati kolme ihmistä, että saimme talutettua kaverimme helikopteriin, joka lähti pikavauhdilla kohti Kathmanduta ja sairaalaa. Iltapäivän vietimme pelailemalla korttia ja pidimme pitsaillan! Olimme todella sekalainen sakki, sillä meitä oli englantilainen, kanadalainen, suomalainen, saksalainen ja isrealilainen. 

PÄIVÄ 10: PHERICHE (4371m) – PANGBOTCHE (3900m) – ANA DABLAM BASE CAMP (4570m)

Illalla saimme mahtavan idean kavuta seuraavana päivänä upean Ana Dablamin Base Campille. Meilläkin oli edelleen ekstrapäivä käyttämättä, ja koska koko matkan luulin Ana Dablamia Everestiksi niin pitihän se käydä senkin Base Campilla. 

Matkasimme Pangbotcheen, jonne jätimme tavaramme ja lähdimme into pinkeänä matkaan. Kartta näytti, että matka oli melko helppo... vaan enpä muistanut, että älä luota Nepalin karttoihin liian sokeasti. Laskeuduimme alas joelle, jonka jälkeen lähdimme kapuamaan loputtomia vuorenrinteitä pitkin. Nousua tuli ainakin 700 metriä hyvin lyhyessä ajassa ja Ana Dablamin Base Camp onkin yksi haasteellisimmista. Base Campille saapuessamme pilvet peittivät kaikki vuoret, mutta fiilis oli mitä mahtavin! Base Camp oli suojassa vuorien muodostamassa kehdossa, mutta kylmyys pakotti meidät palaamaan takaisin guesthouselle mahdollisimman nopeasti. 

PÄIVÄT 11 & 12: PANGBOTCHE (3900m) – NAMCHE (3445m) – LUKLA (2880m)

Pangbotchesta meidän piti kiertää yläkautta Namcheen, mutta tietysti eksyimme reitiltä ja huomasimme pian palaavamme samaa reittiä takaisin, jota pitkin olimme nousseet. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä pääsimme kulkemaan taas upean metsän halki nautiskellen. Ja sitten alkoi tuttu siksakki ylös alas. Pakko myöntää, että on kovin turhauttavaa kavuta jättimäinen mäki ylös vain huomatakseen, että seuraavaksi laskeudut takaisin alas vain päästäksesi kapuamaan seuraavan vuoren yli. Kysyimme eräältä paikalliselta kuinka kauan kestää Namcheen (täällä puhutaan tunneista eikä kilometreistä, koska vuoristossa kilometrit eivät merkitse mitään), ja hän vilkaisi meitä ja tokaisi, että viitisen tuntia. Saavuimme Namcheen 3 tuntia myöhemmin. 

Namchessa heitimme kamat Namchen ihka ensimmäiselle hostellille (jossa Sir Edmund Hillary oli yöpynyt!) ja vietimme iltapäivän kahvilassa herkutellen aidolla kahvilla, ei millään pikakahvilla. 
Päivällisen aikaan istuimme samaan pöytään muutaman jätkän kanssa, jotka paljastuivat pohjoismaalaisiksi ja irlantilaisiksi. Voi sitä riemua, kun suomalainen, ruotsalainen ja tanskalainen pääsi heittämään herjaa toisistaan. 

Viimeisenä päivänä lähdimme aikaisin kohti Luklaa, mutta matka oli pitkä ja rankka. Menin omasta mielestäni ennätyshitaasti, mutta saavuin silti Luklaan ennen kavereitani. Loppumatkan laahustin 16-vuotiaan kantajan kanssa, joka oli köyhästä perheestä ja viettää kaikki lomansa kantamalla turistien  40-kiloisia kantamuksia ylös alas vuoria ansaitakseen rahaa perheelleen. 

PÄIVÄ 13: LUKLA – KATHMANDU

Lentomme piti lähteä takaisin kello 9 ja olimme superpienellä lentokentällä valmiina odottamassa kahdeksalta. Missään ei näkynyt yhtäkään virkailijaa, ei kuulutuksia, valotauluja tai mitään tietoa mistään. Porukkaa lappasi sisään, mutta mitään ei tapahtunut. Kello 9.30 saimme vihdoin käteemme boarding passit ja kun kello 10 lennosta ei kuulunut mitään aloimme huolestua, sillä pilvet lähestyivät uhkaavasti lentokenttää tukkien lentäjien näkökentän. Kun koneemme vihdoin saapui, se lastattiin ennätysvauhdissa. Kyse oli enää minuuteista ennen kuin olisimme joutuneet jäämään Luklaan odottamaan seuraavaa kirkasta aamua. 

Kathmandussa tapasimme helikopterilla evakuoidun ystävämme lounaalla, jonka jälkeen suuntasin takaisin talolle juhlimaan Tiharia. Tuntui ihanalta päästä vaihtamaan vaatteet, koska viimeiset viisi päivää on pidetty samoja vaatteita yötä päivää ja kylmä suihkukin tuntui taivaalliselta kahden viikon jälkeen. 

Kun olin pieni, iskä kysyi onko maailmassa enemmän ylä- vai alamäkiä. 

Nyt tiedän varmuudella, että ylämäkiä on enemmän. 

When I was young my dad asked me if there are more up- or downhills in the world. 

Because I’m an optimist I answered downhills.

Here we are, back at KTM! Oh, what a journey! If you have any questions, please ask, because I’m not going to write everything here. Buckle up, here we go!

DAY 1: LUKLA (2880m) - MONJO (2804m)

We left KTM on 17.10.2016 at 7am when we met four cute guys from NZ. We shared a taxi to the airport and after a lot of waiting we took off and 27 minutes later arrived to Lukla. The flight was awesome! The plane had 16 seats and we flew in the middle of the mountains. It almost looked like we were going to crash, but we reached the Tenzing-Hillary airport safely. The runway is just 527 meters long and ends to a straight wall. Cool!

After getting our backpacks we started our long walk to Everest. It’s 120 kilometers there and back, but because we did some day treks I bet we reached 135.

On our first day we desided to trek with the boys for the first couple of days. The road was similar to Annapurna and the road went trough little villages. I wasn’t a big fan of shrines, because you always have to pass them clockwise which usually meant that had to go up and then back down along the hill. The kept spinning the prayer wheels that purified our souls and physically you could feel how the dust from KTM got out of your lungs.

We spent the first night in Monjo, and we waled 16 easy kilometers on the first day.

DAY 2: MONJO (2804m) - NAMCHE BAZAR (3445m)

Everybody who really knows we knows, that I always bring my own porridge with me. We sawed lots os money by doing so and eating ots, dates and peanuts wasn’t that bad. Though in the end I just had plain, dry oats left, but nah. By bringing my own porridges I saved 40 euros! With that I can travel to Sweden!

The second day was a touch day. We had to climb the all the way to the top of the mountain, where the legendary Namche Bazaar is located. It took us forever (=2hrs 15 minutes) but I can’t rescribe the feeling when we got to a guest house and got rid of our bags. Actually everybody had porters… except us. We met maybe 15 trekkers, out of the hundreds we saw, who carried their own stuff.

Namche was super cute little village, but I would call it a town actually. It’s know as the gateway to the high Himalaya and it one of the most important areas with it’s airport, museums and markets.

DAY 3: NAMCHE (3445m) – KUNDE (3840m)

I like to plan everything very carefully, but also I’m very flexible and spontaneous. So, when Daniel told us that the boys are heading to Kunde, a little village 400 meters up from Namche, we desided to join them. Usually people stay two nights on Namche before moving on, but it was just 400 meters, right?
Nope. The way up was terrible. I thought my brain was going to explode, but luckily Diamox-medicine helped. The only problem that Diamox didn’t solve was the swelling of my left little finger.

Kunde was a non-tourist village hidden in the middle of the mountains. We fell in love with it and desided to stay another night as well.

DAY 4: KUNDE

And I’m happy we did! The night was freezing, but after waking up we headed to the mountains and Hillary View Point. There you could see mountains and after waiting for a couple of hours we saw amazing mountains when the clouds faided away. We walked all the way to 4300 meters and enjoyed the amazing views. And yaks. They are cool. But one picture is worth a 1000 words, so here you go:

Mom, don’t read this.
In the morning we heard that a leopard living on that area had killed a calf last night and Daniel happened to know the area where the leopards lived. So ofc we headed there before the dark. We stood in the dark waiting and listening and suddenly we heard low growl. Was it a yak? A goat? A human? No, we must’ve misheard. But after a while we heard it again. And that, my friends, was a leopard for sure.

DAY 5: KUNDE (3840m) – DINGBOCHE (4412m)

We are insane. Usually people stop in Tengbotche (3,8km), but because we already stayed that high we desided to keep on going and see where we end up. We said goodbye to the boys and continued on just the two of us.  

First there was a nice path downhill, then uphill, then awful uphill, then downhill. I learned not to trust the numbers that tell the height of the city, because the journey is all about walking up and down the mountains. We leaved just 20 meters below, but the walk to Tengbotche wasn’t just easy uphill. You had to count the contours.

From Tengbotche we kept on walking, when everybody else stopped to acclimatize. We walked past a beautiful forest that soon turned in bushes and stones. Seven hours and 21 kilometers later after leaving Kunde we arrived to Dingbotche. But by doing this crazy thing we earned one extra day, because we walked two days journey on a one day. We climbed 1000 meters, because in the beginning we got down to 3,4km. I was so proud of us.

On the next day (DAY 6) we stayed in Dingbotche and basically just drank tea, enjoyed the sun and played cards. The mornings were cold, but days quite warm because of the sun.

DAY 7: DINGBOCHE (4412m) – LOBUCHE (4931m)

From Dingbotchesta we continued past the pountains towards Thokla. We faced a huge uphill and for my surprise I almost flew all the way up! Finally an energy burst on a right time! The
terrain changed quickly to stones and crust and there was a lonely river running through the area. From Lobuche we were supposed to continue to Pyramid, where an Italian research center is located, but we were told that it was full and people were sleeping outside in tents. So, we had to stay in Lobuche and for our luck we got the last guesthouse’s last room.

Lobuche is the breaking point. Many people get altitude sickness here and have to return back to lower villages. Helicopters were coming back and forth and some people were really sick. In the Himalayas human suffering is seen as a way to earn money. Few desilitres of oxygen is 900 USD, a pony ride to lower village 200-350 USD and a helicopter ride to KTM 5000-10000 USD. Why? Because everybody has insurance that pays everything! We were actually told to act sick on E.B.C so that we could get a “free ride back to KTM.” Well, sorry to disappoint, but it doesn’t work like that and many of the insurances don’t even cover the helicopters and if you don’t have a super insurance you have to still pay something.

Luckily we just got headache, because almost 50 % who reaches 4000 meters get the altitude sickness.

DAY: LOBUCHE (4931m) – GORAK SHEP (5164m) -– E.B.C (5360m) – GORAK SHEP (5164m)

When your body is ready to continue, you head to Gorak Shep. The journey is rocky and the paths change every day because of the landslides. You really had to watch our for your step. You had to jump from rock to rock and it wasn’t easy because of the low level of oxygen and the heavy backpack.

On Gorak Shep you leave your gear to the guesthouse and head to E.B.C. The journey there takes 2 hours and even though the path is easy, I had to push myself. Finally we got down to the glacier and the base camp. We did it. I think I might secretly shed a tear after accomplishing something that I had always dreamed about. It was a rough road, but it would’ve been awful to have to return back on Lobuche.

Mom, don’t read this.. nah, I know you will. But we don’t discuss about these things okay?

I headed back and thought that I will walk slowly and enjoy every minute. But as soon as I left the b.c. I got a headache like never before. I rushed back to Gorak past all the big Chinese groups and hoped that my legs won’t stop working. As soon as I reached Gorak, the headache was gone.

DAY 9: GORAK SHEP (5164m) – KALA PATTHAR (5545m)  – PHERICHE  (4371m)

Everybody told they didn’t sleep well.. unless you are Minni who sleeps well everywhere. We woke up at 3.25 and headed to Kala Patthar (“Black rock”). It started well, but on my way up my body took the collective agreement and told me that this wasn’t part of the contract. I tried to push it, because I didn’t want to give up because my legs were tired. But in the end I couldn’t help it and I had to stop on 5520 meters. I gazed the amazing night sky (and noticed that you can see the exact same stars in Finland!) and when the morning sun rose a dog accompanied me.

We grabbed our stuff from Gorak and start heading down. We desided that we would walk on our own pace and meet later. Filled with energy I went back the same road that we got up and got lost a couple of times because you can’t see the paths, just endless amount of rocks. I’ve always been a fast walker and I enjoyed walking my own pace. I arrived Pheriche on 11.15 and thought that I will take my book, go a bakery and spend the day there enjoying and relazing.

…and then something happened. I met a group of individual trekkers that we met in Lobuche and one of our mates had a really bad mountain disease. They called a helicopter for her and it took three of us to escort her to the helicopter. It was good to know that now she was safe. We spent the evening playing cards and had a pizza night! We were such a funny group, because five of us were from Israel, Canada, England, Finland and Germany. 

DAY 10: PHERICHE (4371m) – PANGBOTCHE (3900m) – ANA DABLAM BASE CAMP (4570m)

The next day we desided to trek to Ana Dablam Base Camp, because on the first half of the trek I thought that Ana Dablam was Everest. So ofc we had to go there as well! We went to Pangbotche, where we left our stuff and checked the map. It seemed like an easy road, but I forgot that one should never trust Nepalese maps. The road wasn’t easy. There was 700 meter rise and on our way I understood why they say that Ana Dablam B.C is one of the hardests. And when we finally reacher the camp there came clouds out of nowhere to block out view. Oh well, still we felt awesome. We took few pictures and went back down quickly, because of the cold breeze.

DAYS 11 & 12: PANGBOTCHE (3900m) – NAMCHE (3445m) – LUKLA (2880m)

From Pangbotche we were supposed to take the upper path, but we got lost and found out we were at the same path than we got up. That didn’t matter because we got to walk past the fairytale forest again. And then the up-and-down zigzag started. I have to admit that it’s frustrating to climb a hill only to notice that next task is to decend and then acend again. That’s how the mountains are. We asked a local guy how many hours to Namche and he said 6. We arrived there three hours later.

In Namche we stayed in a hostel that was the first ever build guesthouse in Namche and Sir Edmund Hillary also stayed there! We spend the evening in a café enjoying real coffee. At dinner time we were seated next to an Irish, a Dane and a Swede and we stayed there chatting and trying to figure out which Northern country is the best. (Finland obviously.. they even had a Finnish sauna in Namche).

On our last day we headed back to Lukla. The day was long and tough and I thought that I walked super slow, but in the end I still got to Lukla an hour before my friends. I spend the journey with a 16-year-old porter who was carrying 40 kilos on his back to earn some extra money for his poor family. 

DAY 13: LUKLA – KATHMANDU

We were supposed to head back to KTM at 9 and we arrived the tiny airport at 8. Finally at 9.30 we got trough the security and waited for our plane. At 10 o’clock we got a bit worried because the clouds had started to gather, blocking the pilots view. Luckily the plane got there after 10 and ran in to it. We got off just before if got too foggy.

In KTM we met our friend that had been taken down by the helicopter and had a lunch together. Then I went back to the house,  had a refreshing cold shower and changed my clothes. Gosh it felt good after spending last 5 days in same clothes day and night.

When I was young my dad asked me if there are more up- or downhills in the world. 

Now I know for sure that there are more uphills.

Hiljaisia ajatuksia / Quiet thoughts

English translation below. 

Ennen Everestiä haluaisin puhua hyvin henkilökohtaisesta aiheesta, josta puhutaan aivan liian vähän matkustuspiireissä. Millaista on asua yksin vieraassa kulttuurissa? Millaista on mennä yksin kotiin ja huomata, että vettä ei tule raanasta ja valot ei toimi? Miltä tuntuu huomata nähdä jotain absurdia, jota ei voi ihmetellä kenenkään kanssa? Millaista on intoilla uudesta elokuvan trailerista tai kauhistella poliitikkojen ihmejuttuja? Yksinäistä. En tiedä olenko ongelmani kanssa yksin vai eikö aiheesta puhuta, koska matkustaminen on ihanaa ja rentouttavaa ja kivaa. On se sitäkin, mutta ei se aina ihan niin ihanaa ole.

Lucien lähdettyä olen ollut nyt useamman viikon aivan yksin. Pyörähti tässä muuan keski-ikäinen kaverikaksikko muutaman päivän, mutta muuten olen ollut itsekseni. Tykkään omasta rauhasta ja minulle ei ole ikinä ollut ongelma olla yksin - päinvastoin. Täällä ympärilläni on jatkuvasti ihmisiä, joilla on paljon asiaa ja jotka kilpailevat huomiostani ja haluavat rakkautta, mikä on tietysti ihanaa ja olen iloinen kaikesta, mutta entä minä? Kaipaan keskustelua mulle tärkeistä aiheista. Täällä keskustelu on aina hyvin pinnallista "mitä kuuluu ja mikä on sun lempi eläin" -keskustelua, ja syvemmälle on hyvin vaikea päässä erilaisen yleissivistyksen, iän ja kielimuurin takia. Yleissivistys todellakin on täällä hyvin erilainen kuin meillä Euroopassa. Ei nämä ole ikinä kuullutkaan The Beatlesista, Sormusten herrasta, saati klassisesta musiikista tai suunnistuksesta. Nepalissa ihmiset tietävät asioista jotka koskettavat heitä, heidän valtiotaan ja naapurivaltioita. Nepalilaiset eivät juuri matkusta, koska viisumeja on vaikea saada, eikä muiden maiden asiat juurikaan kiinnosta, joten matkustusaihekin on täten evätty. En myöskään viitsi kertoa aiemmista tai tulevista matkoistani, koska ihmiset täällä vain haaveilevat siitä tietäen, että Intiaa pidemmälle ei niin helposti lähdetäkään. Kyllä nämä muun maailman asioista Trumpin tietää ja Euroopan jalkapalloliigat, mutta siihen se jääkin. Joskus hämmästelen jotain kulttuurieroja, ja saan vastaukseksi hämmentyneen hymyn ja olankohautuksen, koska ei ihmiset täällä voi mitenkään ymmärtää, miten suurta ihastusta vaikka lasten tottelevaisuus ja toisten kunnioitus minussa herättää.

Lucien kanssa istahdin joka ilta sängylle ja kävimme läpi asiat jotka mietityttivät, ihastuttivat tai vihastuttivat. Nyt täytyy myöntää, että mun päiväkirja on enemmän kuin pelkkä päiväkirja, se on mun keskustelukumppani. Jos joku ulkopuolinen näkisi sen, niin voisi hulluksi luulla. Tavallisestakin päivästä saan helposti aikaiseksi kolme sivua tekstiä jo sillä, että kerron päiväkirjalle päivän uutistista, odottamistani elokuvista, 25 Manna -suunnistusviestin tuloksista (on se Halden kova..) tai sitten analysoin sitä, olenko valmis ottamaan suihkun nyt vai lykkäänkö kylmää vilvoitusta aamuun. Vanhoja merkintöjä lukiessa mietin itsekin, että kuka hullu näitä juttuja kirjoittaa. Mun päiväkirja on mun henkireikä jolle kerron kaiken. 

Lucien kanssa oli helppoa, sillä jos oli asiaa, niin sen kuin avasi suun ja kakisti jutun ulos, liittyi se sitten mihin tahansa. Nyt tilanne on toinen. Monesti jos saan vaikka vihanneksia pilkkoessa aikaiseksi keskustelua, usein ilmestyy paikalle joku englantia ymmärtämätön ja surutta keskeyttää mun jutun, ja keskustelukumppani poistuu paikalta auttamaan muualle ja unohtaa, että mulla edes oli juttu kesken.  Mun on usein myös vaikea aloittaa keskustelua, koska en tiedä tuliko kahden nepalia puhuvan henkilön keskustelussa pieni tauko vai päättyikö se kokonaan. Välillä en myöskään tiedä, voinko kertoa ylipirteää asiaani sen jälkeen jos kaksikko on korottanut ääniään tai näyttää mietteliäiltä. Nämä myös puhuu minusta silloin kun olen paikalla, koska en tietenkään ymmärrä nepalia. Suomessa mieleeni ei ikinä tulisi puhua vieraskielisestä ystävästäni hänen läsnäollessaan suomeksi, mutta täällä vaan välillä tiedän, että oon keskustelunaiheena jälleen. Kerrankin aistin kaikkien puhuvan minusta ja kun kysyin, mistä he puhuvat, he kertoivat huomanneensa että tykkään oranssista. Miksi asiasta pitää puhua nepaliksi, kun minulta voisi kysyä, pidänkö oranssista erityisesti?

Oon yrittänyt kuitenkin kääntää kaiken positiivisen kautta voitoksi. Tämä on haaste ja haasteitahan minä juuri rakastan, koska ne kehittää ja samalla opin uusia asioita itsestäni. Pidän silti tiiviisti yhteyttä perheeseen ja Skypettelen ympäri maailmaa ystäville ympäri maailman. Olen kiitollinen, että mulla on kotona ystäviä jotka laittaa viestiä ja kysyy kuulumisia ja täällä perhe joka välittää minusta samalla tavalla kuin oma perhe Suomessa. Harva meistä saa mahdollisuuden asua kolme kuukautta ulkomailla ja elää tavallista arkea turistialueiden ulkopuolella tavallisen kansan keskellä. Lasten kanssa juttelen vaikka niistä lempi eläimistä ja jos löydän aiheen, josta muillakin riittää juttua ja mielipiteitä, väännän siitä kaiken mehun irti yrittäen oppia jotakin uutta ja yrittäen myös antaa hieman uusia näkökulmia.

Pitkät työpäivät väsyttää fyysisesti ja henkisesti, mutta ainakin olen päässyt oppimaan nepalilaisesta arjesta kädestä pitäen ja tutustunut lapsiin kunnolla. Lapset ovat olleet kovin huolissaan siitä, milloin lähden vuorelle ja tulenko sieltä varmasti Tihar-festivaaliin mennessä takaisin kotiin.Aina talolta poistuessani joku juoksee kysymään, että en kai lähde vielä tänään.  Aina talolle tullessani joku avaa portin hymyillen superleveästi minut nähdessä. Talollakin voin jo olla vapaammin ja kun alussa yritin tehdä jotain kotitöitä minua kiellettiin ja kerrottiin, että olen vieras. Nyt marssin omatoimisesti aamulla keittiöön ja keitän oman aamuteeni ennen kuin ryhdyn siivoamaan lattioita. Nyt nää vihdoin uskoo, että istun mielummin lattialla kuin tuolilla ja rökittää mut shakissa ihan 6-1 täysin häpeilemättä – enää ei mitään säälivoittoja heru.

Täällä on niin paljon isoja ja pieniä asioita, jotka saa mut iloiseksi. Uusin villitys on ehdottomasti kitaransoitto ja muutama nuorista osaa parin viikon jälkeen perussoinnut, vaikkeivät ole ikinä kitaraa kädessään aiemmin pitäneet, VAU! Ottakaa mallia siitä kaikki jotka väittää, ettei osaa jotain eikä ole aikaa opetella (mukaan lukien minä...). Tihariin mennessä meillä on varmasti jo muutama juhlalaulu kasassa. Joka päivä illalla mietin, miten kiitollinen olen kaikesta. Kaikki kenen kanssa olen jutellut Suomessa tai täällä on ihmetellyt mun rohkeutta lähteä yksin, enkä todella kadu että lähdin. Tämä on vain erilaisempaa kuin odotin, niin hyvässä kuin pahassa.

Hieman erilainen postaus tällä kertaa, mutta pitää mun päästä ajatuksista muillekin puhumaan kuin päiväkirjalle! Nyt maanantaina suuntaan Lucien kanssa ansaitusti kahden viikon vaellukselle Everestin vuoristoviidakkoon, josta palaan vasta 29.11. Voikaa hyvin!

Before heading to Everest I would like to talk about a very personal subject, that travelers don’t often speak about. What is it like to live in a foreign culture? What is it like to go home and notice that there is no power neither water? What it feels like to see something absurd and there is nobody with whom you could talk about it? What is it like to wander what the hell the politicians are planning and get exited about the trailer of the movie that everybody is waiting? Lonely. I’m not sure if I’m alone with my problem, or is it just because people don’t like to talk about it because traveling is supposed to be fun and relazing and enjoyable. It’s that, for sure, but there not always.

After Lucie left I’ve spent couple of weeks on my own. I like solitude and being alone isn’t a problem for me – actually I enjoy it. Here I’m surrounded by people who have lots to say and they want my attention, which is of course nice and Iäm grateful for it, but what about me? I miss talking about the subjects that I enjoy, I grave meaningful and deep conversations that are impossible to have here because the language and because the oldest kids are still just 16. The general knowledge is very different here, than it is in Europe. The people haven’t heard about the Beatles, The Lord of the Rings or classical music or orienteering. Nepalese people know about things that are close to them and part of their daily life. They don’t travel, because it’s hard to get visas so they aren’t interested in other countries’ business. I love to talk about traveling, but here I don’t feel comfortable telling that I’ve been here and there and I want to go there, because I know that many people here just dream about traveling. Nepalese people know Trum, the European football leagues and that’s it.

With Lucie I talked every day about the things that had happened to us. Some of them made us happy, some made sad and some made us andry. Now I have to admit, that my diary is more than diary for me. It’s my partner, with whom I share my thoughts. If an outsider would read it, he would probably think that I’ve gone mad. I talk about the news, uncoming movies and wonder how Halden won 25 Manna -orienteering race. I analyze if I’m ready to take the cold shower now, or later and talk about my daily plans. I tell my diary everything.
With Lucie it was super easy, because when you wanted to say something, you just opened your mouth and said it. Now it doesn’t work like that. If I get to have a conversation with somebody, usually another kid, who doesn’t speak English that well,  comes and interrupts my story, and my chatting partner leaves me and forgets that I was about to finish my story. Sometimes it’s hard for me to start a conversation, because I’m not sure what the people were talking about and if my topic suits the situation. The people here talk about me often, I just know it. One time I asked what they were talking about and they said that they were just wondering if I like orange. Why couldn’t they ask it from me?

But I’m still happy. I love challenges and this is a challenge. I’m in conctact with my family and friends daily and I’m grateful that I have friend who ask me how I am, even though I’m so far away. Not many of us gets the opportunity to live three months in Nepal outside the tourist areas. If I find a topic that the kids want to talk about, favourite animals for example, I try to talk about it as much as I can and try to learn something new.

The long working days are tiring, but at least I’ve got to live Nepalese life. The kids have been worried if I’m coming back from the mountain before Tihar-festival and every time I leave the house somebody asks, if I’m going home tomorrow. No, not yet! Every morning when I come to work there are smiling faces greeting me. At the house I’ve finally found my place and instead of being served all the time, I do stuff on my own and I can be more relaxed.  Now the kids don’t lose on chess on purpose to make me happy, but crush me without mercy.

There are so many things that make me happy. Newest thing is definitely teaching the kids how to play guitar. The kids are learning really fast and some of them can play the basic chords after a couple of weeks even though they haven’t touched the guitar before! WAU! It’s all about the attitude. Every night I think about all the good things. I love every moment, it’s just more different than I thought in many ways, in good and in bad. 

Now I have to start packing, the Everest is calling! I’ll return on 29.11. See ya then and take care!

Festivaalihumua & Swayambhunath / Festival shenanigans and Swayambhunath

English translation below. 

Kiitos kaikista ihanista kommenteista ja kannustuksesta, jota koirapostaus sai aikaan. Ehkä se on peräti vaikeampaa lukea asioista, joille ei voi tehdä mitään. Omaa shokkia lievitti kummasti rapustella koiria ja auttaa hoitamisessa ja tiesi, että pystyi tekemään edes jotain pienen hetken ajan.

Nyt palataan takaisin iloisempiin aiheisiin, Dashainiin, jota juhlittiin sunnuntaista tiistaihin. Tämä kuukausi tulee olemaan mahtava festivaaleineen, juhlineen reissuineen, tärkeimpinä tietenkin Everestin vaellus ja hindujen tärkein Dashain-juhla, joka symboloi hyvän voittoa pahasta. Sitä varten taloa on puunattu päivätolkulla, huoneita on maalattu, kaikki saivat uusia vaatteita ja ruokaa valmistettiin tuntitolkulla.

Perhe ♥ 

Ennen Dashainia lapsilla oli kuitenkin koeviikko, kaikilla eskarilaisista kymppiluokalle asti. Kuvitekaa 7-vuotiaat opiskelemassa tunti toisensa perään kahdeksan iltaa peräjälkeen? Ei onnistu, täysi kaaoshan se oli. Astuin siis esiin ja toin jälleen palan Suomea ja upeaa koulujärjestelmäämme mukanani. Teimme lasten kanssa sopimuksen, että he opiskelevat 30-45 minuuttia, jonka jälkeen he saavat 15-20 minuutin tauon. Opiskelutilanteet rauhoittuivat kummasti kun lapset pääsivät riehumaan ja touhuamaan jotakin aivan muuta. Lapset osallistuivat itse opiskeluajan määrittämiseen ja taukojen aikana he saattoivat hyvällä omallatunnolla leikkiä. Toimii!

Lauantaina maalasimme alakerrasta makuuhuoneet kirkkaan vihreällä. Laitoimme isot parisängyt pieniksi palasiksi ja raahattiin kaikki ulos maalauksen ajaksi. No, tietenkin alkoi satamaan ja kaikki laudat ja osat piti kiireellä juosta takaisin sisälle. Täällä sisustuksessa todella käytetään värejä, ja mitä kirkkaampia värejä ja suurimpia kontrasteja, sitä parempi. Toimistossakin on sininen lattia, punertavat huonekalut, keltaiset verhot ja vihreät seinät.







Kesken maalauksen mulle huudettiin pihalta, että sain uuden kaverin. Hämilläni menin ulos löytääkseni sieltä maailman suloisimman vuohiherran, jota lapset silittelivät ja taputtelivat. Kestihän sitä riemua hetken, kunnes tajusin, että siinä on huomisen ruoka. Prinssiksi nimeämäni vuohi söi vain kädestä ja mikäli hänelle ei pidetty seuraa hän määki. Joten tietysti vietin vuohen kanssa aikaa ja yleiseksi vitsiksi nousikin jo, että "Minni, veli kutsuu."

No, sanottakoon sitten, että sunnuntaina ja maanantaina lihaa tarjottiin koko perheelle joka aterialle. Vanhimmat hoitivat vuohen tappamisen ja käsittelyn ja lapset tappoivat kukon (tosin kun tylsällä veitsellä lähtivät sahaamaan päätä irti, niin saatoin huutaa kurkku suorana, että lyö...uudestaan...uudestaan).Täällä eläimestä syödään kaikki. Suomessa perataan lihat, ja luut ja "ylimääräiset, pahat osat" heitetään pois (=käytetään nugetteihin ynnä muihin einesruokiin), mutta täällä otetaan kouraan lihaveitsi, hakataan eläin 4x4 sentin paloiksi ja heitetään pataan - elimet, luut, iho, kaikki. Tiistai-iltana pojat söivät vuohen sukupuolielimet ja keskiviikkoaamuna ateriana oli vuohen pää, joka oli jätetty viimeiseksi, koska on ärsyttävän luinen.

Tiistana, juhlan pääpäivänä, kaikki laittoivat aamulla uudet vaatteet päälle ja katolla isä, isoäiti ja äiti laittoivat jokaiselle vuorotellen tikan, eli riisistä ja punaisesta väriaineesta sotketun täplän tuomaan onnea, toivoa ja rakkautta. Seremonian jälkeen söimme yhdessä juhla-ateriaksi pilau-riisiä, sel roti -riisidonitseja, omenoita, limpparia ja tietenkin kasviksia ja parhaat palat vuohesta. Iltapäivällä menimme lennättämään leijoja ja koska Dashain on tunnettu leijafestivaali, oli taivaalla myös muutama muukin leija liitämässä.

Meikki ja hiukset - Pratima 8v

Kaikki ovat puhuneet viikkotolkulla siitä, miten Dashain tulee ja on suuret juhlallisuudet, mutta kyllä meillä joulun aikana on huomattavasti enemmän traditioita ja tekemistä, kuin täällä näiden neljän juhlapäivän aikana, jotka kuluivat pääosin jalkapalloa pelatessa ja televisiota katsellessa. Olen silti onnellinen, että pääsin osallistumaan juhlaan ja kokemaan juhlahumun nepalilaisen perheen kanssa.

Muutama viikko takaperin tepastelin toisella puolella kaupunkia olevalle alueen kolmannelle suurelle temppelille, Swayambhunathille,  joka sijaitsikin yllättäen jättimäisen mäen päällä. Ja tietenkin koska ulkona satoi, niin mulla oli kaikki sadevermeet päällä. Sadehousut oli muuten aivan mudassa ja yksi jos toinen ohikulkija ystävällisesti huomautti asiasta. Kertokaa, miten nää paikalliset pystyy kävelemään mutaisilla kaduilla niin, ettei ole pisaran pisaraa pohkeissa?! No, kun saavutin mäen juuren, sade loppui ja aurinko nousi taivaalle. Hävetti puuskuttaa ja hikoilla kahta kauheammin kuin vieressä sitkeästi portaita ylös vaappuva varmaan satavuotias mummo. Kun puolessa välissä matkaa näin "Korjaustyöt kesken" -kyltin meinasin heittää itkupotkuraivarit. Kerrankin mun onneksi kyseessä oli vain joku kahvilan korjaus... Ylhäältä näki koko Kathmandun ja ei ihme, että temppeli tunnetaan myös nimellä Apinatemppeli, ja ihan ansaitusti, koska niitä veijareita oli kaikkialla.

Lastenkodin isä, äiti ja heidän biologiset lapsensa lähtivät sukuloimaan ja jättivät minun vastuulle talon pyörittämisen. Hieman hämmästyin kun isä alkoi kertoa ohjeita eri tilanteita varten, mutta olihan tämän loppujen lopuksi johtajuusaiheinen työharjoittelu. Koska olen tehnyt nyt 12 päivää töitä putkeen ilman vapaata, huomenna kyllä pidän vapaan aamupäivän ja lähden koirailemaan!

Seuraava postaus ilmestynee lauantaina, sillä maanantaina 17.10. suuntaan kohti Luklaa ja Everest Base Campia.

We celebrated the biggest and most important hindu festival, Dashain, from Sunday to Tuesday. Many people buy new clothes, make fancy foods and paints their houses – and so did we.

Before the Dashain the kids had their exam week. Imagine 7-year-olds reading every night for hours? Nope. I made a system, where we studied 30-45 minutes and after that the kids got a 15-20 minutes break. The system worked well and the kids were actually exited and more motivated. After every break I asked them how long they want to study so they got to participate in that way.

On Saturday we pained the bedrooms down stairs with bright green. Here people aren’t afraid to use colours! In the office wer have blue floors, red furniture, orange curtains and green walls
In the middle of the painting the shouted me that I got a new friend. I ran outside and saw a super cute goat… that they were going to eat tomorrow. It was a great little fella who didn’t want to be alone but started screaming like crazy. So, I got promoted as the goat master and after a while everybody was telling me that “Minni, your brother is calling you.”

Oh well… let’s just say that for the next days there was goat on every meal. Papa killed the goat and the kids killed the rooster. When they started sawing the head with a blunt knife I may have shouted “hit…again..again…”). Here they eat everything. In Finland we only eat the best parts and throw the not-good parts are thrown away (= used to make nuggets). But here the people grab a knife and cut the whole animal to small pieces and throw them to the pot. On Tuesday evening the boys are the goats male parts and on Wednesday morning the family ate the head.

On Tuesday, the most important day, everybody wore their new clothes and on the roof papa, mama and grandma put tika for everybody. After the ceremony we ate good food and the best parts of the goat. In the evening we went to fly kites, because Dashain is also known as the kite festival.

Everybody has been talking about Dashain, but I have to admit, that in Finland Christmas is definitely a bigger thing with all the traditions. But still, it was a great festival and I’m happy that I got to attend!

A few weeks ago I visited the Monkey Temple, Swayambhunath, on the other side of the city. It was raining the whole time (please tell me how the locals don’t get muddy?) and when I reached the hop of the hill, where the temple is located, I was sweating like crazy, because I was wearing my rain clothes.  There were monkies everywhere and you could see the whole city waking up.

Papa, mama and their kids went to visit their relatives so I’m the boss there for a couple of days before heading to the Himalayas! I’m also going to visit the dog place tomorrow after working for 12 days in a row. Take care!