Mutta kuka huolehtii katukoirista... / But who takes care of the street dogs...

...jos minä huolehdin katulapsista?


Siinäpä vasta pulma, jonka ratkaisu oli hyvin helppo.
(Varoitan tässä kohdassa, että postaus sisältää rajua kuvamateriaalia.) 

English translation below. 

Kathmanduussa on yli 25 000 katukoiraa, jotka näyttää suurimmaksi osaksi sairailta, alakuloisilta ja monien yli on mopo ajanut niin, että ne hyppii kolmella jalalla tai linkuttaa järkyttäviin asentoihin vääntyneillä jaloilla. Olen aina asunut eläinten keskellä ja nyt kun mun torakkakin kuolla kupsahti, niin olo on niin kovin yksinäinen. Nopeasti googlaamalla selvisi, että kuuden kilometrin päässä sijaitsi Sneha's Care -eläintensuojelutalo, IIKS!! Laitoin paikkaan heti viestiä ja sovittiin, että tulen maanantaina. Arvatkaa kattoko lapset pitkään, kun hypin tasajalkaa keskellä pihaa hullun lailla ja huusin, että pääsen koirien luokse...

Maanantaina aamuriisin jälkeen saatoin lapset koululle ja nappasin talolta punaisen fillarin. Kuvitelkaa mielessä pyörä, jossa kaikki osat on rikki. Siis kaikki. Kumit tyhjät, polkimet vinossa, ketjut ruosteessa, tanko kiemuralla ja satula matalimmalla mahdollisella tasolla ja vielä kenossa. Ääni mun pään sisällä huusi että älä ota sitä pyörää, koska se hajoaa käsiin, mutta siitä välittämättä polkasin matkaan. Ja tietty se hajosi ekan 500 metrin jälkeen kun olin pisimmän ylämäen päässyt ylös. Vaihtoehto A oli palata talolle ja soittaa, etten pääse tänään. Vaihtoehto B oli jatkaa matkaa jalan 28 asteen helteessä. Sanotaanko vaikka näin, että matka oli hyvin pitkä, uskomattoman pölyinen ja paahtavan kuuma.

Koiratarhalla minulle tuli avaamaan portin ihana hymysuinen tyttö saattajanaan kolme karvaturria. Tervehdin ensin näitä hauvoja, sitten seuraavia, sitten vielä seuraavia.. Suloisia nappisilmiä näkyi kaikkialla, mutta kaikkien silmät eivät hohtaneet ihan samalla tavalla. Muutamalla koirista oli todella paha silmäinfektio ja yhdellä raukalla oli silmä puhjennut toisen koiran puraisun takia. Ja kun tarkemmin katsoi, niin yhdellä jos toisella oli jotain ongelmaa. Yhdellä oli koko päälaki vereslihalla, toisella oli vain puolikas kuono ja kolmannella vaippa suojaamassa mätivää haavaa. Viimeisenä linkutti luokseni varovasti karvaton ja laikukas koira, joka pysähtyi eteeni, käänsi terveemmän puolen hilseilevästä kuonosta ja painoi sen varovasti rintaani vasten. En uskaltanut rapsuttaa sairasta ihoa, joten varovasti hipsuttelin koiraa sormenpäilläni. Hiljaa se sulki silmänsä ja huokaisi onnellisena. Hetkessä oli jotakin taianomaista ja pidättelin kyyneleitä. Pyyhkäisin rähmät koiran silmästä ja annoin pienen pusun sen päälaelle.

Tervehdittyäni (melko) terveitä ja pomppuisia koiria pyysin päästä tervehtimään koiria ensimmäiseen ulkotarhaan. Kun oppaanani toimiva tyttö avasi portin, näky iski suoraan tunteisiin. Minua kohti loikki lauma koiria pingviinien lailla vaappuen, kahdella jalalla, retuuttaen takapuoltaan mukanaan. Koirat olivat autojen yliajamia. Lattia oli päällystetty liukkaalla maalilla, jotta tuhoutuneita raajoja oli helpompi raahata perässä. Ensimmäisenä ajatuksena mieleen tuli, miksi nämä koirat ovat täällä. Eikö niiden pitäisi jo olla tuskattomuuden maassa sateenkaarisillalla onnellisina kirmaamassa nelin jaloin? Samassa muistin lintutapauksen ja sen, että Nepalissa ei lopeteta eläimiä, vaan täällä niitä halutaan hoitaa viimeiseen asti tai lopulta jättää kuolemaan ja antaa Luonto Äidin hoitaa likainen työ. Haikeat ajatukset kaikkosivat kuitenkin heti, kun onnesta säteilevät koirat lähtivät vaappumaan eteenpäin silmät loistaen. Tunteet menivät jälleen vuoristorataa enkä tiennyt mitä ajatella saati tuntea. Koirat kiskoivat itsensä luokseni ja puskivat kuonoillaan ja näykkivät reittä, jos en heti rapsuttanut juuri heitä. Näin tullessani Sneha's Caren eläinambulanssissa kuvan koirasta, jolla oli tuhoutuneiden jalkojen tilalle rakennettu pyörätuoli, ja toivon että nämäkin koirat ovat elossa saadakseen pyörätuolin ja uuden mahdollisuuden elää täyttä koiran elämää. Kuulemma kuvan koira oli adoptoitu uuteen perheeseen pyörätuolineen päivineen. While there is life, there is hope.

Seuraavassa tarhassa oli koiria, jotka olivat tappeluiden takia menettäneet raajoja tai joilta oli revitty isoja siivuja ihoa kaulasta, takapuolesta, jaloista tai päälaelta. Sneha'sissa työskentelevä eläinlääkäri pyysi minua kiertämään kaikki sairaimmat koirat ja auttamaan häntä puhdistamaan ja hoitamaan haavat sekä arvioimaan niiden kuntoa (!!). Koirat luottivat tähän mieheen täysin ja tiedän, että ne tiesivät miehen tekevän heille vain hyvää. Välillä joku saattoi vähän inahtaa kun siteitä vaihdettiin tai haavaa puhdistettiin, mutta yksikään ei vetänyt jalkaa pois tai edes silmäänsä räpäyttänyt, vaikka haavat olivat varmasti kivuliaita. Luottamus oli molemminpuolinen ja jokainen hoitotilanne kaunis.

Sneha's kiertää ympäri Kathmanduta ihmisten soittojen perässä etsien apua tarvitsevia kulkukoiria. Mikäli koira on pahassa kunnossa, se tuodaan koiratarhalle ja hoidetaan kuntoon. Paikan pyörittäjä, Sneha maksaa 95 % kaikista kuluista omasta pussistaan. Sneha itse työskentelee päivät matkatoimistossa kaupungissa, mutta talolla on jatkuvasti paikalla hoitajia, eläinlääkäreitä ja koirambulanssin kuski. Kun hoitoon otettu koira sitten lopulta paranee se viedään takaisin sinne, mistä se oli haettukin. Ajatus kuulosti kammottavalta, palauttaa nyt koira samaan ankeaan elämään, mutta tiesin, että vaihtoehtoa ei ollut. Pääsinkin heti mukaan palauttamaan kahta koiraa, joiden kunnon olimme eläinlääkärin kanssa arvioinneet hyväksi. Yllätyin, sillä sen sijaan että olisimme vain avanneet pakettiauton ovet ja tyrkänneet koiran pihalle, saatoimme sen niiden ihmisten tykö, jotka koirasta olivat ilmoittaneet. Kun koira ilmestyi pihapiirin saapui kaikki naapurit katsomaan. Kukaan heistä ei omistanut koiraa, mutta ihmiset hymyilivät nähdessään vanhan ystävänsä. Lisäksi annoimme yhden henkilön vastuulle antaa koiralle antibiootteja viikon ajan, jotta se paranee täysin. Päivän päätteeksi työntekijät korjasivat mun pyörän parhaansa mukaan ja heittivät kotiin, jossa työpäivä jatkui katulasten parissa.

Ihmiset Nepalissa todella välittävät koirista ja eläimistä (mutta eivät vain aina osaa kohdella niitä sen mukaisesti...). Kun kerroin lapsille lähteväni koiratarhalle, he anelivat minua adoptoimaan yhden heille. Takaisin tullessani portille juoksi kaikki kyselemään otinko kuvia. Kun ajelimme ympäri Kathmanduta eläinambulanssilla, ihmiset näyttivät peukkuja, huusivat kehuja ja tekivät jopa tilaa kaoottisen liikenteen keskellä. Ongelma on se, että ihmiset ovat niin köyhiä, että hädin tuskin kykenevät huolehtimaan itsestään, joten heillä ei ole mahdollisuuksia huolehtia ylimääräisistä perheenjäsenistä. Lisäksi täällä ei ole minkäänlaisia eläinsuojelusäädöksiä saati rangaistuksia eläinten kaltoinkohtelusta, joten eläimiä voi kohdella haluamalla tavalla. Palataan asiaan sitten kun ihmisoikeudet on saatu siirrettyä käytäntöön.

Sanottakoon loppuun, että tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi tuolla mestassa. Jos mun pitää sinne kävellä, niin minähän kävelen. Seuraavan kerran olen menossa lauantaina ja tuolloin mulla on koko päivä aikaa. Tunsin heti olevani osa jengiä ja vihdoinkin joitakin kiinnosti oikeasti, että mistä olen ja kuka olen ja kaikki kyselivät, milloin tulen uudestaan. Jotkut hoitajat eivät puhuneet englantia kuin muutaman sanan, mutta välillä kieltä ei tarvita, kun on yhteinen intohimo.

En tiedä oonko ihan sekopää, mutta kai mulla on edessä kahdessa eri vapaaehtoispaikassa ravaaminen. Se on kuitenkin varmaa, että ihan täysjärkinen ei voi olla.

"The world is cruel. The world is ugly. 

But there are times and there are people when the world is not. 

And at it's cruelest it's still the only world we've got. 

Light and dark. 

Foul and fair.

Out there..."

…if I’m taking care of the street children?

(Warning, contains shocking pictures).

There are over 25,000 streets dogs on Kathmandu, and most of them look sick, sad and many have been driven over by a car, which has forced them to walk witch three or disfigured legs. I have always had lots of animals and now that my cockroach friend died I’ve been so alone. One day I googled if there are any animals shelters and I found Sneha’s Care – dog shelter, that was located 6 kilometers from our house.

On Monday after the morning rice I escorted the kids to school and grabbed a red bicycle from the house. Now imagine a bike that hasn’t been repaired for years and everything is broken. Yup, that was my bike. Even though a voice inside of my head shouted that I shouldn’t take the bike, I did and it broke after the first 500 meters, right after a huge uphill. I could’ve taken the bike back and go there some other day, or walk all the way. Let’s just say, that the walk was long, hot and dusty.

At the shelter the gate was opened by a cute little girl and there were three doggies with her. I greeted them and when I got to the yard there were dogs everywhere. But most of them had serious problems. One had only one eye, one’s scalp had been ripped off and one had only half of the snout left. The last dog to greet me was a dog that had no fur and he looked weak and tired. He had a limp and when he finally reached me he sat next to me and put the healthier side of his head against my chest. I was afraid to scratch it, so I just rubbed him with my fingertips. Quietly he closed his eyes. There was something magical and I had to stop myself from crying. I gave him a little kiss and moved on.

After greeting everybody I went to the first shelter. There were dogs jumping like penguins, with two front legs dragging their bottoms. They were victims of hit-and-run cases. The floors was covered with slippery pains so that their knees didn’t hurt. My first thought was: why are they still here? They should be on dog heaven. But then I remembered the case with the bird. There is no such thing as euthanasia. People take care of the animals as long as they can, and in the end they leave the dirty work for Mother Nature. I wanted to cry again, it was shocking.

But after the dogs pulled themselves to me they wanted to be hugged and kissed and they seemed happy and I wasn’t sure what I was supposed to be feeling. I guess that here the people believe that while there is life, there is hope.

On the next shelter I met dogs that had lost limbs or large areas of skin or flesh because of fighting. I helped the vet to clean all their wounds and he even asked my opinion (!!) about the care. I believe the dogs understood that even though the treatment was painful, we just wanted to help. None of them barked or tried to bite, couple of them just squaked a little. Every moment was beautiful.

Sneha’s is driving around Kathmandu after street dogs that people have reported. If the dog is in a really bad condition they take it to the shelter. Sneha, the owner of the place, pays almost everything herself.  Sneha herself works in a traveling agency back at the town but there are caretakers and vets always around. When the dogs are treated they are taken back to the people who called about them. It sounded horrible to take the dogs back, but I understand that there are no options. On that day we had two dogs that needed to be taken back to the town. I was surprised, because we took the dogs to their “owners”, gave them some medicine and treats. The people living in that area came to greet their friend. So, even though there wasn’t a specific owner, the people still cared and promised to give the antibiotics.

In Nepal people really care about dogs and animals, but they don’t know how to treat them. When I told the kids I’m going to a dog shelter they wanted me to bring a dog with me. When I came back to the house everybody was asking for pictures.
When we were driving around the city people cheered, smiled and came to talk to us telling us that they really appreciate our work. The problem is that people are so poor that they don’t have the money to take care of themselves. And there is no reculations how to treat animals. But maybe after Nepal has fixed their human rights it’s time to talk about animal rights.

This definitely wasn’t the last time for me to visit Sneha’s. If I have to walk, I will walk. Next time I’m going on Saturday and I can’t wait. Straight away I felt that I was part of the gang an even though some of the caretakers didn’t speak any English we found a different kind of language. Sometimes words aren’t needed when the passion is real.

I’m not sure if I’m crazy, but now I have two different places where I want to volunteer. But that’s for sure, that you can’t be 100 % sane.

"The world is cruel. The world is ugly. 

But there are times and there are people when the world is not. 

And at it's cruelest it's still the only world we've got. 

Light and dark. 

Foul and fair.
Out there..."