Vanhoja temppeleitä, äkäsiä lehmiä ja lisää riisiä / Old temples, angry cows and more rice

English translation below. 

Tervehdys taas, nöyrä kertojanne on palannut tietokoneen ruudun ääreen kertomaan tarinoita täältä kaukaa vuoristojen ja curryn luvatusta maasta. Viikkoon sisältyy suurta draamaa. Minua on tönitty ja kotiovellani on häiriköity, minulle on uhiteltu ja muristu. 

Mutta ei hätää, kaikki tämä on tapahtunut eläinten toimesta ja siviiliuhreilta on vältytty. 

Okei ehkä lopetan ylidramaattisuuden. Oon kattonu liikaa Bollywood-leffoja telkkarista. Kerrotaanpa siis tarinat tapahtumien takana. Käytiin Lucien kanssa kaupungilla ja takaisin kävellessä päätettiin piipahtaa hedelmäkojun kautta. Muovikassit täynnä banskuja ja papaijoita lähdettiin viipottamaan takaisin kotiin päin, kunnes vastaan marssi jättikokonen lehmä. Lehmä pysähtyi meidän eteen ja kieltäytyi lehmille tyypilliseen tapaan väistämästä suuntaan tai toiseen, mulkoili vaan ikävästi. Oon aina luullu, että lehmät on hyväntahtosia ja rentoja tyyppejä, mutta itsekkäitä paskiaisiahan ne on.  Lucie kiersi lehmän toiselta puolelta ja minä toiselta, mutta lehmäpä päätti kunnolla tyrkkästä jättikokosella otsallaan protestiksi, kun ei annettu sille banaaneja. Joku paikallinen vielä huusi, että ”älä tee noin!” mutta minähän se uhri olin! Paettiin nopeasti paikalta, koska tönivä lehmä ei varmaankaan ole kovinkana hyvä merkki hindujen mielestä, joille siis lehmät on pyhiä eläimiä.

No, päästiin kotiin selvittyämme lehmähyökkäyksestä ja kotiovella meitä odotti yllätys: kuollut... joku. Ei ole varmuutta, oliko kyseessä rotta, käärme tai joku aivan muu, mutta haju oli ihan karsea ja yläkerran kissa vilkuili portaiden yläpäästä tyytyväisenä tuomastaan lahjasta. Taisi tietää, että oven takana asuu kissaihminen. Oltiin Lucien kanssa liian pelkureita tekemään mitään ja paettiin takaisin talolle henkeä haukkoen pidätettyämme sitä niin kauan. Talolla kerroimme JP:lle, Maanille ja Sandeepille tarinan kuolleesta jättikokoisesta eläimestä ja näytimme todistusaineeksi nappaamamme kuvan. Pojat kyseli heti, että tarvitaanko apua. Pyh, ei tietenkään, kyllä me pärjätään. Illalla valmistauduttiin Lucien kanssa henkisesti raadon siirtämiseen ja laadittiin sotasuunnitelmaa. Kun koimme olevamme valmiit lähdimme takaisin kämpälle uhkuen tarmoa ja itsevarmuutta. No, heti haistettuamme mätänevän ruumiin hajun molemmat alko yökkimään. Samalla hetkellä JP'n ja Sandeepin pelastuspartio ilmestyi ovelle täysissä sotavehkeissa hengitysmaskit ja suojahanskat kädessä. Nähdessään, että kulmassa olikin vain ”joku pieni elukka” eikä jättimäinen raato, he nauroivat ja nappasivat raadon mukaansa naureskellen. Kyllä meitäkin vähän nauratti.

Lauantaisin vapaapäivinä olemme ottaneet Lucien kanssa tavaksi lähteä kaupungille mahdollisimman aikaisin ennen hellettä ja ihmismassoja. Viikko sitten lauantaina päädyimme Kathmandun Durbar Squarelle, jossa on siis vanhoja temppeleitä. Alueelle pääsystä pitää ei-paikallisten maksaa kymppi, mutta aamuseitsemältä ei ollut maksumiestä, joten livahdettiin paikallisten sekaan ja räpsittiin kuvia. Suurin osa temppeleistä oli romahtanut maanjäristyksissä eikä niitä ole ollut varaa korjata (vaikka jokainen matkamies maksaa 10 dollaria ja päivittäin alueella käy kymmeniä ihmisiä? Voi korruptio sentään.) Jäljellä oli enää vain jykevät portaat, jotka ennen olivat johtaneet pyhiin huoneisiin. Näky oli aika lohduton, sillä alueen vanhimmat temppelit on 1500-luvulta. 

Viime lauantaina lähdettiin Lucien kanssa haahuilemaan kaupungille kohteenamme Bouddhanath-temppeli kaupungin toisella puolella. Matkaa oli kahdeksan kilometriä, mutta molemmat on samanlaisia pallontallaajia, joten lähdimme aamuseitsemältä painamaan askelta toisen eteen. Päädyimme myös Pashupatinath-temppelille, joka on hindujen isoin ja upein temppeli, mutta piheinä kieltäydyttiin maksamasta 10 dollarin sisäänpääsystä ja tyydyttiin googlettelemaan kuvia sisäpihasta. Olihan se ihan hieno, mutta ei 15 dollarin arvoinen. Sattuipa ihmisten, lehmien ja pulujen keskellä istumaan tyytyväisenä myös eräs apina, joka tarkkaili maailman menoa kovin tarkkaavaisena. Molemmilla puolilla istuskeli ihmisiä ja aluksi emme edes huomanneet kyseistä kaveria, kun sopeutui niin hyvin joukkoon. Otettiin parit kuvat, mutta apina ei tainnut kuvista tykätä, vaan murisi kun vilkutettiin sille kiitokseksi. Röyhkeetä sakkia.

Matkustellessa mulle käy joka kerta sama juttu. Oli kyse sitten Lontoo Piccadillystä,  tai itse Colosseumista, niin aina kaikkialla on rakennustyömaat. Bouddhanathia korjattiin edelleen maanjäristyksen jäljiltä, joten itse temppelissä ei juuri ollut näkemistä. Mutta rukousmyllyjä oli isoja ja pieniä, punaisia ja mustia. Niitä kävi pyörittelemässä kaikki ohikulkijat, paikalliset ja valkoiset, yhdessä. Nepalissa ei erotella uskontoja kovinkaan tarkasti. Täällä kaikki juhlivat Dashainia (hindujen juhlaa), Vesakia (buddhalaisten juhlaa) ja joulua (kristittyjen juhlaa) yhtä suurella riemulla, mikä on ihan mahtavaa! Eri uskonnon edustajat elävät täysin sulassa sovussa keskenään. Suunnittelen vaellusta Everest Base Campille ja aikatauluja ääneen pohdiskellessa lasten hymyt hyytyivät.
”Mutta olethan meidän kanssa kun on Dashain?”
Piti siis googletella ja vertailla nepalilaisten kalenteria (jossa siis täysin eri päivät, kuukaudet ja vuosi) ja länsimaista kalenteria keskenään, jotta tiedän olla tärkeimpinä juhlapäivinä perheen kanssa!

Kattokaa noita annoksia! Ja sitte kaikki haluaa vielä samanlaisen satsin lisää! 

Ergonominen asento 10/10 ja oikeesti pilkkominen on kivaa vaikka ei paljon hymyilyttäny. Välillä saattaa kaalin tai munakoison seasta löytyä mato tai toinen tai vaikka viis, mutta ne vaan siirretään sivuun ja homma jatkuu. 

Talolla päivät sujuvat entiseen malliin. Lapset valmistautuvat huomenna alkavaa koeviikkoa varten, jonka jälkeen alkaa kuukauden loma. Riisihetki on päivän paras hetki, koska sen lisäksi että saa jumboannoksen riisiä ja älyttömän hyvää kasviscurrya niin näen kaikkia lapsia ja ehdin vaihtaa muutaman sanan kaikkien kanssa. Lisäksi iltaisin on kirkas taivas, jolloin tähdet näkyy selvästi talon katolta. Oon tunnettu tähtientuijottelija, joten tätä oon oottanu! Eräänä iltana tuijottelin taivaalle ja tein käsistäni tötteröt silmieni suojaksi, jotta keittiön valo ei häikäsisi. Syötyään lapset tuli yksitellen katsomaan, mitä ihmettä puuhasin. Pian meitä oli suuri lauma tuijottelemassa tähtiä ja etsimässä tähdenlentoja ja satelliitteja. Toisena iltana meillä loppui riisi kesken ja kun odoteltiin riisin valmistumista niin luin lapsille Onnellinen Prinssi –satua, joka teki minuun eskarissa suuren vaikutuksen. (Satu siis kertoo patsaasta, joka pääskysen avulla luovuttaa kultakuorrutteensa kaupungin köyhille ja jonka kaupungin rikkaat päättäjät päättävät sulattaa ja käyttää jäljellä olevan kullan omiin huonekaluihinsa). Luin sadun lapsille lyhentäen ja selventäen ja lopussa lapset jäi juttelemaan itsekkyydestä ja muiden auttamisesta. Fiksuja muksuja, se on pakko sanoa. Kyllä toi hyvän mielen, ja ehkä nää lapset joskus tulevaisuudessa muistaa meidän keskustelut tai inspiroitui tarinasta jo nyt kuten minä aikoinaan. Itsehän kuulemma pakkasin aikoinaan tarinan kuultuani kaikki leluni laatikkoon lähetettäväksi Afrikkaan köyhille lapsille. Tää selittää niin paljon...

Ollaan me myös juteltu kevyemmistä aiheista. Näillä oli enkun kirjassa pieni pätkä Rowan Atkinsonista ja kysyin, tietääkö muksut Mr Beania. Ei tienny. Minäpä näytin legendaarisen hotelli-jakson ja videon Lontoon olympialaisten avajaisista. Nää nauro ihan kippurassa. Parasta. 

Kun ei poliiseja riitä joka risteykseen, niin kannattaa pystyttää mallinukke ja heittää sen niskaan poliisivermeet. 

Viime viikkoina olen myös lukenut muutenkin ihan hurjasti. Ennen luin Suomessakin, mutta sitten tuli älypuhelimet ja Angry Birdsit ja Instagramit ja kaikki sovellukset, joiden pläräämiseen ei tarvinnut käyttää aivoja. Täällä tilanne on toinen. Menen kämpälle kahdeksan ja yhdeksän välillä, jolloin sähköt on poissa ja wifi ei ylety meille asti. Otsalamppu päähän, pari taatelia napaan ja kirja käteen. Antaisinkin nyt pari kirjavinkkiä, joten kaikki lukutoukat kynät käteen: Kabulin kirjakauppias. En paljasta muuta, kuin että norjalainen Åsne Seierstad elää afgaaniperheessä ja kirjoittaa historiasta, kulttuurista ja ihmisistä. Vau. Toinen kirja, joka teki suuren vaikutuksen, oli Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla, jossa nuori tyttö yrittää riistää oman henkensä kyllästyttyään tylsään elämään. Jos Alkemisti ei napannut, niin tää varmasti nappaa, ainakin mun kohdalla. Ihan mahtava kirja tällaisille filosofisille mietiskelijöille. Suosittelen.

Loppuun täytyy kertoa, että vahingossa litistin mun kämpässä asustaneen torakan istahtamalla sen päälle. Nyt on öisin kovin hiljaista kun ei kukaan räpistele mun kamoja tai viipota pitkin lattiaa. Ehkä se syntyi uudestaan lintuna. Ken tietää.

Hello again, your humble narrator has returned with new stories to tell. I have been pushed, my home has been violated and I have been given threats… But no worries, all this is done by animals and there has been no casualty.

Maybe I should quit being so over-dramatic.. no more Bollywood-movies for me. So, this is how all started. Me and Lucie visited a shop and bought some fruits. With our bags full of bananas and papayas we headed home, when suddenly there was a huge couw in front of us. Of course it stopped and refused to let us go. I always thought that cows are nice fellas, but they are little devils, really. When I tried to pass the cow, it desided to nugde me with it’s head so that I almost fell. And all this because I didn’t give her any bananas, hella rude.. A local boy shouted “don’t do that” but I was the victim here! I guess that it’s not a good sign to be pushed by a cow according to the hindus, because cow, indeed, is their holy animal.

So, after surviving the terrible cow attach we faced another problem. Back at the house a cat had brought.. something to our door. We weren’t sure if it was a rat, snake or something else. The cat, who lives upstairs, kept leering us seeming very proud of herself. Because we were cowards we went back to the house and told that we had been given a gift by the cat and show a picture that we had taken. The boys asked if we needed help and we said that no way, we can handle it! When the evening came we went back to the flat ready to remove the gift. But as soon as we smelled the sent of a rotten body we started to feel like throwing up. JP and Sandeep arrived right on time armoured to the teeth and when they saw the corpse they just started laughing. They scooped the body and left laughing. Okay, it was hilarious…

Because wa have a day off on Saturdays we head to the town as early as possible. We visited the Durbar Square in Kathmandu and usually it costs 10 USD to enter, but now, on Saturday morning at 7am, the ticket counters were empty so we just sneaked in. Most of the temples had collapsed during the earthquake, which is a shame, because the oldest ones were built on the 16^th century.

Last Saturday we visited the Bouddhanath-temple on the other side of the city. It was a 5 kilometers walk but worth it. We also went to see the Pashupatinath-temple, the most beautiful and biggest hindu temple, but the entrance was 15 USD so later we just googled what it looks like. It was nice, but still I wouldn’t pay 15 USD. But the highlight of the journey was definitely a monkey sitting among men. He was just chillin’ there and when we took a few photos he growled us. Hella rude.

This happens to me all the time when I’m travelling: there are reconstruction sites everywhere. So, Bouddhanath was being prepared and there wasn’t anything to see. But at least we spun the prayer wheels and purified our souls, and so did everybody else: the westeners, the locas and passers-by. Here people celebrate all festivals, it doesn’t matter if it’s Dashain (hindu), Vesakia (Buddhist) or Christmas, which is awesome. Here different religions have found a way to live in peace without conflicts. I’m planning a trek to Everest Bace Camp and when I  was thinking about the schedules the kids are frightened. “But you will be here with us on Dashain, right?” So, I had to check the dates and times carefully, because here they live different months, dates and even the year is different.

Back at the house the days are going well. Tomorrow the kids will start their exam weeks, and after that they will have a one month holiday. Currently rice time is the best part of the day, because I get to meet all the kids and on top of that I get to eat ridiculously delicious dhal bhat. Finally the nights are clear so we often we watch the starts together, which is something that I’ve been waiting for a long time. One night when the power was gone I read the book Happy Prince for the kids. It has always been a special story for me. (It tells about the happy prince’s statue, who, with a help from a sparrow, gives away his gold coating to help the poor people of the city, and in the end the greedy rich people decide to melt it and make furniture out of it.) After the story we discussed about selfishness and helping others, and I’ve got to tell that the kids are so bright and clever! I have to admit, that after hearing this story I gathered all my toys and wanted to take them to Africa.

One day I saw a picture of Rowan Atkinson on one of their school books and I asked them if they knew him. No-one knew him so I showed them the legendary hotel sketch and Atkinson’s performance in London Olympic’s ceremony. The kids loved him. Obviously.

During the last weeks I’ve been reading a lot. I used to read in Finland but then came the smart phones and Angry Birds and Instagram etc. But here I don’t have internet on my flat and it’s dark, so I just take my head lamp, grap a book and start reading. I really recommend the Bookseller of Kabul and Veronica desided to die, those books were one of the best ones I’ve ever read.

I have to add, that I accidentally crushed my old cockroach fella by sitting on top of it. Now it’s so quiet when nobody isn’t going through my things or run across the floor. Maybe it was reborn as a bird? Who knows.

#vainnepaljutut / #onlyinnepal

Nepal on upea maa ja päivittäin löydän uusia syitä arvostaa, mutta myös kritisoida kulttuuria. Viimeisen muutaman viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että ajattelin kasata erilaisia tietoiskuja kulttuurin piirteistä, jotka hämmästyttävät, kauhistuttavat ja ihastuttavat.

Aloitetaan mulle tärkeästä aiheesta, eli eläimistä. Menimme eräänä iltana pelaamaan jalkapalloa läheiselle kentälle. Saapuessamme kentälle näimme, miten nuori varis oli jäänyt siivestään kiinni puuhun sotkeutuneeseen leijan naruun. Lintu oli selvästi roikkunut siinä jo useamman tunnin ja siipi oli repeytynyt. Yllätyin suuresti, sillä kun lapset huomasivat linnun, he alkoivat samantien kiistelemään siitä, kuka sai kunnian auttaa linnun alas. Vanhimmat pojat loikkasivat puuhun ja saivat kuin saivatkin irrotettua linnun lähes ylimmältä oksalta. Nähdessäni linnun läheltä tiesin heti, että toivo oli menetetty ja lintu pitäisi päästää kärsimyksistään. Ehdotin lapsille, että he menevät kauemmas ja antavat meidän isompien hoitaa homman, mutta yllättäen kaikki hokivat yhteen ääneen, että kyllä lintu lentää vielä. He laskivat linnun mahaan, mutta raukka vain kierähti kyljelleen ja jäi siihen makaamaan. Lapset näyttivät surullisilta, mutta totesivat, että he yrittivät parhaansa, ja lintu pitäisi jättää siihen kuolemaan rauhassa. Olin silti ylpeä nepalilaisista, sillä Tansaniassa esimerkiksi koiria potkittiin ja lyötiin huvin ja viihteen vuoksi, ja niiden päälle ajettiin täysin surutta. Linnun päästämistä pois kärsimyksistään lapset vastustivat, mutta selitin etten voi katsoa vierestä toisen kärsimystä, ja meidän maassamme laki velvottaa huolehtimaan, ettei yksikään eläin kärsi. Nostin linnun syrjään, pyysin Lucien apuun ja yhdessä vapautimme linnun kärsimyksistään ison kiven avulla. Myöhemmin yksi poika tuli kysymään, lentikö lintu.
"Ei se pystynyt lentämään. Mutta se varmasti syntyi juuri uudestaan koirana, koska se oli niin urhea."
"Lehmä", poika sanoi kirkkain silmin. "Siitä tuli lehmä. Jossain syntyi juuri lehmävauva."

Toinen asia on kohteliaisuus ja käytöstavat. Nepalilaiset ovat äärettömän kohteliaita ja lapset loikkaavat aina ylös tarjoten vanhemmalle tuolia, huolehtivat toisistaan., halailevat ja kävelevät käsikkäin. Nuoremmat auttavat vanhempia pyynnöstä ja vanhemmat, sekä vanhimmat lapset, vastaavat kotitöistä. Aiemmin puhuin siitä, miten puhe on usein epäsuoraa ja toista ei haluta loukata millään tavalla. Tänne tullessa tiesin, että todennäköisesti tuliaisena tuomani kortit katoaisivat saman tien, koska kehitysmaissa tavaroita ei arvosteta samalla tavalla (mikä on outoa, koska luulisi ihmisten huolehtivan siitäkin vähästä mitä heillä on). Sen takia toin mukanani omat UNO-korttini, joita pelasimme aluksi vain minun läsnäollessani. Kun ilokseni huomasin, että korteistä huolehdittiin ja peli oli kaikille tuttu ja rakas, uskalsin jättää ne lapsille Annapurnan retken ajaksi. Jos he osaisivat huolehtia niistä, voisin jättää kortit heille ja ostaa itselleni uudet Suomesta. Kun palasin Annapurnalta ja kysyin, haluaisiko joku pelata kanssani matsin UNOA kaikki levittelivät käsiään. Kortit oli kadonneet. Olin pettynyt, mutta sanoin niiden olevan kalliit kortit ja toivoin lasten etsivän ne. Samana iltana kaikki kävivät tavaransa läpi, kunnes yksi työntekijöistä tuli sanomaan, että he olivat heittäneet kortit pois, sillä UNO-kortit tuovat pahaa karmaa. Samoin tuomani pelikortit. Tää oli kova isku, vaikka kyse olikin pelikorteista. Mulle tuli hyvin selväksi, miten pitkälle nepalilaiset oli valmiita menemään. Olisin ollut kiitollinen, jos joku olisi antanut kortit mulle takaisin ja selittänyt, että tavalliset pelikortit ja UNO-kortit on kiellettyä, ja he olivat kiitollisia tuomistani lahjoista, mutta uskonnon takia he eivät voineet niitä pelata. Olisin ymmärtänyt asian täysin ja pitänyt kortit itselläni, mutta nää päätti toimia mun selän takana ja hankkiutua eroon korteista kun en ollut paikalla, ettei mulle tulisi paha mieli. Voitte vaan pohtia, kumpi loppujen lopuksi aiheutti enemmän mielipahaa.

Meijän supermummo ♥ 

Täällä ei ihmiset myöskään sano "saisiko", "kiitos" tai "ole hyvä". Meille opetetaan jo tarhassa, että ruokaa ei saa ennen kuin pyytää nätisti. Aina ruoka-aikoina lapset vain huutavat "riisiä!" tai "kastiketta!", mutta oon päättänyt opettaa näille muutaman taikasanan. Ehkä se ei kuulu näiden kulttuuriin, mutta tungen nyt pienen palan eurooppalaisuutta näiden arkeen siksi ajaksi kun talolla hengailen. Täällä on myös täysin normaalia röyhtäillä, räkiä ja syljeskellä missä tahansa.

Nepalilaisilla on hyvät arvot. Esimerkiksi lastenkodilla on riittävästi sähköä ja vettä, mutta silti nää tinkii kaikesta. Kun tiskaamme iltaisin astioita, ne huuhdellaan kaatamalla kannusta vain tarvittava määrä vettä astioiden päälle. Joskus lorautin vettä yhteen pataan vähän reilummin ja sain heti kuulla, että vettä piti säästää. Pahoittelin, ja lapset selittivät, että vaikka Nepalissa on vettä enemmän kuin muille jakaa, niin Kathmandun alueella ei kaikille riitä puhdasta vettä. Sen takia vettä piti säännöstellä. He eivät halunneet lotrata veden kanssa samalla kun viereisessä talossa mietittiin, mistä saisi juomavettä seuraavaksi päiväksi. Vau. Tällä periaatteella minäkin elän.

Mentiin aamuviideltä pelaamaan jalista ja kaikkialla näkyy jo valmisteluja ensi kuussa olevaa Dashain-juhlaa varten. 

Välillä täällä toivoo, että vaan voisi sulautua paikallisten joukkoon. Tiedän sen, että kun joku tulee puhumaan mulle, niin ei sitä oikeesti kiinnosta mistä oon kotosin tai mikä mun nimi on tai mitä täällä teen, ne näkee mut isona kävelevänä rahakimppuna. Jokaisessa kaupassa sulta pyydetään helposti triplahintaa ja oonkin jo tottunut kysymään heti hinnan kuultuani, että mikä on hinta paikallisille. Siinä vaiheessa kauppiaat menee aina lukkoon ja alkaa höpöttämään, miten paikalliset maksaa saman hinnan. Höpöhöpö. Mutta oonpahan taas päässyt verestämään muistoja siitä, miten tingitään. Siinä kohdassa kun kauppias käy oikeasti kierroksilla tietää, että nyt ollaan paikallisten hintojen tasolla. Pari kertaa oon kyllä tyytyväisenä vaan astellut ulos kaupasta ja mennyt seuraavaan putiikkiin, jossa oon saanut saman tavaran neljäkin kertaa halvemmalla.

Kattokaa mitä löysin kangasmarketilta!

Mutta hei, ei pidä yleistää! Oltiin Lucien kanssa kiertämässä keskustaa, kun eräs mies kysyi, saako hän vilkaista koruani. Hieman epäröiden menin miehen luokse ja annoin hänen räpelöidä tansanialaista kaulakoruani. Siinä samassa selvisi, että mies asui oikeasti Suomessa ja oli vain vierailemassa Kathmanduussam kotikaupungissaan. Ensin ajattelin, että niinhän nää aina sanoo, mutta tää mies todella tiesi Suomesta ja Helsingistä tarkkoja paikkoja ja oli seurannut viime päivien uutisia ja mies kertoi juuri saavansa pysyvän oleskeluluvan. Mies kutsui meidät pieneen korukauppaansa, jossa hän tarjosi meille chapateja (vehnälettuja) ja kanaa, eikä hän yrittänyt edes myydä mitään! Kanastakaan en kehdannut kasvissyöjänä kieltäytyä, koska mies olisi todennäköisesti juossut ostamaan mulle jotain muuta, enkä halunnut olla vaivaksi. Jatkoimme matkaa masut täynnä - ei huono!

Sitten vielä loppuun muutama juttu, joita ollaan päästy kokemaan...

Kävimme viime viikolla vierailevina tähtinä Sandeepin kielikurssilla ja takaisin tullessamme päätimme piipahtaa porukalla HUVIPUISTOSSA. Voi kyllä, Kathmandusta löytyy huvipuisto. Okei, hurjin laite taisi olla viikinkilaiva (eli se jättimäinen "kiikku"), johon minäkin suostuin menemään, ja kaikki laitteet näytti just siltä, että ne hajoaa millä hetkellä tahansa. Moni paikallinen ei ole huvipuistossa käynyt ja mukanamme olevat tytöt kielikurssilta oli ihan paniikissa kun laiva lähti liikkeelle.

Nishan ja Padam hymyili mahottoman leveesti ja päätin napata kuvan... hymy tais hyytyä kesken kuvan! 

Viime viikolla myös kävin Sandeepin kanssa ostamassa paikallisista kojuista säkin jauhoja, 10 kananmunaa ja 2,5 litraa maitoa (joka myydään 0,5 litran muovipusseissa). Sen vaan sanon, että seuraavan kerran kun päätän tekaista 40 lettua niin huolehdin, ettei niitä tarvitse paistaa 28 asteen helteessä pienessä keittiössä kahdella hellalla. Kahden ja puolen tunnin työ sujahti parempiin poskiin alle minuutissa! Seuraavana päivänä päätettiin vielä vähän hemmotella lapsia pitämällä leffailta ja kokkailtiin keittiössä jättimäisessä kattilassa poppareita. Nää löysi Youtubesta Flying Jack -nimisen elokuvan, jossa siniseen naamioon pukeutuva hyvis tappelee pahista vastaan temppeliaukella ja ostarilla ja satelliitillä ja Kuussa. Ja uskokaa tai älkää, niin aasialaiseen tyyliin oli tähänkin ylivärikkääseen ja ylidramaattiseen leffaan saatu kunnon tanssikohtaukset (jotka lapset kuitenkin päätti kelata yli...)

Bubesh, Sandeep, Donusha, OP, Lucie, Sarita

Loppuun vielä juttu, joka sai minut eilen rakastumaan kulttuuriin ja ihmisiin entisestään. Lalit-isän oma isä kuoli 30 vuotta sitten. Eilen illalla Donusha-äiti väkerteli katolla jättimäisistä lehdistä pieniä kulhoja ja koreja, sillä tänään on isoisän kuolinpäivän vuosipäivä ja Lalit ja Donusha menevät joelle, jossa he laskevat pyhän virran vietäväksi nämä kulhot, jotka on täytetty kukilla ja keltaisella jauheella. Joka vuosi he tekevät saman yhä useammalla kulholla. Ensin Lucie liittyi seuraan käsityöihmisenä ja itsekin lopulta ajattelin ei-käsityöihmisenä yrittää. OP yritti opettaa, mutta luovutti kesken kaiken huomatessaan, että nyt oli kyseessä toivotan tapaus. Sain kun sainkin väkerrettyä oman lehtikulhon, joka keräsi kyllä illan parhaat naurut. Isoisän on paree olla ylpee.

Voitte vaan arvata, mikä näistä kulhoista on mun taideteos. 

Tässä siis viime viikkojen ajatuksia ja kokemuksia, saa nähdä mitä tulevat viikot tuo tullessaan!

Nepal is a great country and every day I find things that I love, dislike and don’t understand. So here are few of those things.

Let’s start with animals. One day we went to play football and we saw a crow who had tangled his wing to old kite’s string. Immediately the kids started to argue who gets the honour to save the poor bird. I was surprised, beacause in Tanzania they kicked and hit animals just for fun! When the kids got the bird down they wanted to see if the bird coulf fly. They placed him on ground, but the poor bird couldn’t move. I told them that I have to end his misery, because I can’t watch the bird suffer many hours or even days before dying. The kids tried to stop me, because in Nepal they leave the animals to die and actually they were sure that the bird would fly again. So me and Lucie helped the bird and ended his suffering with a giant rock.
Later one boy came to ask me if the bird flew.
”No, but I’m sure that he was reborn as a dog, because he was so brave.”
”Cow”, they boy said. ”It became a cow baby.”

The other thing that keeps amazing me every day is the politeness and courtesy. The Nepali always take care of each other, hug each other and walk hand in hand across the road. Earlies I mentioned how they don’t talk direct beacause they don’t want to hurt your feeling. I brought my own UNO-cards with me and the kids loved the game so when I left to Annapurna I desiced to leave the cards for the kids. But when I returned I didn’t find the cards anywhere and I was told that they threw the cards away because they bring bad karma. In that point I relised how far nepali are willing to go when trying not to hirt your feelings. I would have understood if they have gave me back the cards and told me that they are not permitted and I could’ve taken them back to home. So you can imagine how I felt.

Here people don’t say ”please”, ”thank you” or ”you’re welcome” which are taught for us in Europe at the age 3, in kindergarten you won’t even get food if you are not asking nicely. When we’re eating the kids just shout ”more rise!”, but I decided to teach the kids a magic word ”please”. Maybe it’s not part of their culture but I’m bringing a little bit of Europe with me to their daily lifes while I’m here. Also, here it’ okay to burb and spit anywhere.

The Nepali have good values. For example at Papa’s Home we have enough water and electricity, but still the kids are careful with everything. For example when we’re washing the dishes they use just the right amount of water, because they say that even though Nepal has lots of water, in Kathmandu there isn’t enough for everybody, and they don’t want to us etoo much water while the neighbour is panicing where to get clean water.

Sometimes you just hope that you could turn into a nepali woman. I know that when somebody comes to talk to me they don’t actually care what my name is or where I’m from. They just see me as a huge wallet. In every shop they ask at least three times the price and when I ask, what’s the price for nepali they always tell how the price is same for locals and tourist. Sure. But at least I have been training my bargainin skills again. When the shop owner turns red and angry you know that you are getting closer to the original price. For a couple of times I have just walked out of the shop, because they won’t lovwer the prices, and went next door, and got the item for four times cheaper.

BuBut I don’t want to generalise. One time in Thamel I man stopped me and asked if he could see my necklace from Tanzania. He was actually living in Finland and just visiting Kathmandu, but that’s what they always say.. But not this time! This man really knew about Finland and the stuff that’s going on in there. He offered us some chicken and chapatis and even though I’m a vegetarian I had to eat beacause I knew that if I would say that I don’t eat meat he would’ve ran to buy me something else. 

Last week we visited Sandeep's English course and on our way back we desided to stop and visit the AMUSEMENT PARK. Oh yes, there is one, but the scariest gadget was Viking Ship (the big swing) and we went there. The girls from the class screamed and cried because it was their first time there.

Last Friday I visited the local market to buy 10 eggs, 2,5 liters milk and some flour. I learned that next time when I want to make 40 lettus (Finnish pancakes) I won’t do it when it’s 28 degrees hot. It took me 2,5 hours to make something that was consumed in 2 mintues. Next day we treated the kids and had a movie night. We even made some popcorn. We watched a Nepalese Flying Jack –movie in which a good guy wearing blue mask is fighting the bad guy who looked like a giant panda. And believe me, they had dancing and music scenes too!

On thing left to tell – a thing that made me very happy. Lalit-papa’s dad died 30 years ago and every year on the same day Lalit and Dhonusha-mama go by the river and lower baskets made of leaves to be carried away by the river. We made those baskets together and everybody knows that I’m not good with my hands. OP tried to teach me, but when he noticed that it’s no use he gave up. But I still made one, and you can maybe guess which one is mine. Everybody laughed and I’m sure that grandpa was very happy too.

Miksi Nepal? / Why Nepal?

English translation in the end. 

Lupasin kertoa aiheesta myöhemmin lisää, ja nyt alkutohinoiden jälkeen on hyvä hetki sille. Varautukaa syvälliseen tykitykseen.

Miksi Nepal? Sitä kaikki kysyivät kun lähdin. Jos totta puhutaan, en tiedä. Kuten sanoin, se vaan tuntui hyvältä, ja oon tottunut kuuntelemaan intuitiota ja menemään sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Tansaniassa päätimme Annan kanssa lähtevämme Aasiaan ja Intia kuulosti eksoottiselta. Joku maa, jossa ihan kaikki ei ole käyneet ja joka tarjoaa haastetta ja erilaisen kulttuurin, erilaisen maailman. Päädyimme kuitenkin Nepaliin luonnon ja pääosin naisten turvallisuustilanteen takia. Mielessä kävi myös Indonesia ja Vietnam, mutta tiesin, että Nepal se olla pitää. Kun Anna ilmoitti jättäytyvänsä reissusta, mietin myös Filippiinejä ja Austraaliaa. Turhaan, Nepal se olla pitää.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta rakastan haasteita, koska haasteiden kautta kehityn ihmisenä. Pakkoa myöntää, että ei ehkä helpoin filosofia elää elämää, koska tuntuu että ikinä ei ole tarpeeksi ja aina voisi olla parempi versio itsestään. Toisaalta taas se on se syy, miksi olen valmis heittäytymään fyysisesti ja henkisesti äärirajoille. Selkeämmin asian voisi ilmaista, että rakastan sitä, kun koko elämäni on epämukavuusalueella. Onneksi meillä on mahdollisuus matkustaa, nähdä ja kokea, ja ruokkia tätä halua kehittyä jatkuvasti. Haluan olla se mummo, joka kertoo lapsenlapsille tarinoita maailmasta, seikkailuista ja ihmisistä ja heidän unelmistaan.

Olen myös huomannut, että tarvitsen haastetta, siksi valitsen epätavallisia työpaikkoja ja olen valmis kaikkeen hulluun. En sano, että vaikka lastentarhanopettajan tai vammaispalvelutoimiston sosiaaliohjaajan työ olisi helppoa, päinvastoin, kunnioitan heidän työtään suunnattomasti, mutta tarvitsen erilaista haastetta, suomeksi ilmaistuna varmaankin henkisesti raskaampaa työtä. Tähän asti olen ollut tyytyväinen alaikäisten turvapaikanhakijoiden, lapsivankien, vaikeavammaisten ja katulasten kanssa. Suomeen palatessani jatkan erityisopettajan opintojani, koska pelkkä luokanopettaja ei riitä minulle. Minun pitää saada työstäni oman näköistä ja todella päästä tekemään työtä oman persoonani kautta, sekä päästä haastamaan itseäni ja ajatusmaailmaani joka päivä. Tarvitsen työssäni ja elämässäni aivopähkinöitä ja aikaa luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Välillä mietin, miten näin empaattisena ihmisenä kestän rankkoja työpaikkoja. Vastoin ihmisten odotuksia en heijaa edestakaisin iltaisin sängylläni ja mieti kaikkia kauheuksia, joita olen kuullut ja nähnyt. Ajattelen asiaa niin, että maailmassa tapahtuu aina pahoja asioita hyville ihmisille, mutta minä voin olla apuna helpottamassa sitä taakkaa edes hetkeksi. Ne on ne pienet hetket, nopeat kiitolliset vilkaisut ja onnelliset hymyt.

Opintojen alussa ajattelin, etten ikinä halua tehdä nuorten kanssa töitä, koska nuoriin on vaikeampi saada yhteys, kun vaikka pieniin lapsiin. Näin ajattelin, mutta päinvastoin, olen huomannut että tulen parhaiten juttuun juuri nuorten kanssa, ja nuoret tulevat minun kanssa hyvin juttuun. Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa, kuin vaikka se, kun hiljainen ja sairas tyttö uskaltautuu ulos vuoteestaan koska näkee mut tanssimassa luokkahuoneen edessä samalla kun opetan matematiikkaa swahiliksi. Tai se, miten kuoreensa sulkeutunut nuori poika istuutuu viereen, ja kertoo elämäntarinansa juuri minulle. Nämä lapset unohtavat nimeni ja asiat, joita heille sanoin ja asiat, joita heidän kanssaan tein. Mutta he eivät unohda sitä, miltä sain heidät tuntemaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa he muistavat sen nuoren tytön, joka auttoi heitä kun heillä oli vaikeaa, ja miten hyvältä heistä tuntui siinä hetkessä. Ehkä he päättävät hakeutua itse vapaaehtoisiksi tai hakeutua vaikka sosiaalialalle pienipalkkaiseen ja aliarvostettuun ammattiin, mutta jossa sinun työsi todella tekee merkityksen ihmisten elämään.

Kohtelen kaikkia kuten toivoisin heidän kohtelevan minua. Rakastan pieniä tekoja, joita toinen ei välttämättä edes huomaa, mutta jotka vaikuttavat heidän päiväänsä positiivisesti. Haluan laittaa hyvän kiertämään ja tehdä maailmasta edes ripauksen paremman paikan. Suomessakin on paljon tehtävää, mutta vieraassa kulttuurissa eläminen antaa suuremman mahdollisuuden kehittyä ja oppia. Haluan ymmärtää ihmisiä ja tietää, miten auttaa heitä parhaiten. Ketään ei voi pelastaa eikä yksi ihminen juurikaan saa muutosta aikaan, mutta ehkä yksi hyvä teko saa aikaan pienen hyvien tekojen aallon, joka kantaa muidenkin ihmisten elämään. Yksi pieni hyvä teko voi ravisuttaa muutaman ihmisen maailmaa juuri sopivasti.

Ja kyllä, tämä koko ajatusvyyhti pyörii mun päässä, kun mietin miksi Nepal. Oon tämmönen mietiskelijä ja haaveilija, ja oli se kuinka naiivia tahansa uskoa parempaan huomiseen, niin minähän uskon nyt ja aina. Mutta minä myös teen asioita sen paremman huomisen eteen.

Tehkää työki ♥

On my first post I promised to tell you later why Nepal. So here we are, hold on to your hats!

Why Nepal? Everybody keeps asking me that. To be honest I don’t know, it just felt good, like I said earlier. I’m used to follow my intuition and do things that feel right. In Tanzania me and Anna decided that next trip would be to Asia. India sounded excotic, but we talked about the security and came up with Nepal. We also thought about Vietnam and Indonesia, but it was always Nepal. Even when Anna got a job and thought about the Philippines and Australia. But no, it was always Nepal.

It’s such a cliché to say, but I love challenges because after confronting them I grow up as a human being. It’s not the easiest philosophy to live by because you are never enough and you could always be a better version of yourself. But this is also the reason why I want to see and learn, why I push myself to my limits. I love when my whole life is out of my comfortable zone. I’m so lucky because I can travel, see and experience stuff. I want to be the grandma who has had crazy adventures and who has amazing stories about people and their dreams.

I have also noticed that I need challenges, that’s why I always choose the unusual places to work. I don’t say that working for example in a kindergarten is easy, no, I really appreciate their work, but I need different kinds of challenges. In English I’d say that I need a job that’s more mentally challenged. I have loved working with refugees, child prisoners, severely disabled people and street kids. When I ho back to Finland I will continue my studies as a special education teacher, because “normal teacher” just isn’t enough for me. I need new stuff to think and I need to challenge daily the way I see the world.

Sometimes I think how can I do this work as an empath, but I think that bad things always happen for good people. I can be there to help them, even for a little while. Give confrot and show, that somebody cares and there still is some goodness. It’s all about the small things: quick grateful glances and happy smiles.

When I started my studies I though that I don’t want to work with young people, because it’s so hard to find the connection. Nope, now I’ve notived that it’s easy for me to work with older kids. Nothing brings me greater joy than seeing a sick girl getting out of her bed just to see you dancing in front of the classroom while teaching math in Swahili. Or when a quiet little boy sits next to you and tells his life’s story to you, and only you.  These kids will forget my name and the things that I did with them. But they won’t forget how I made them feel. Maybe someday they remember me and they want to help somebody or apply as a volunteer.

I treat everybody the way that I would like them to treat me. I love small acts of kindness, so small that the other’s don’t even notice them, but they will affect their days positively. I want to make the world even a little better place. There is much to do in Finland, but when I combine my will to help and traveling, I think I gain so much more. I want to understand people and find the best way to help them. You can’t save anybody and one people won’t make a change. But maybe one act of kindness starts a wave of many kinds acts that reach many people’s lives. It’s good to shake things up a little bit – in a good way.

And yes, all this goes through my mind when somebody asks me Why Nepal. I’m a wondering wanderer and I’m a dreamer, even if it might be naive. But I truly believe that there is better tomorrow and I’m willing to work for it. How about you?

Mitä ne on ne normaalit päivät? / Normal days, what are they?

English translation in the end

Siirrytään sitten vähän kevyempiin aiheisiin, edellisen postauksen jutut oli juttuja jotka mun oli vaan pakko päästä täräyttämään.

Vihdoinkin oon päässyt käymään keskusteluja myös talon väen kanssa nyt kun on korva tottunut hassuun aksenttiin (kuvitelkaa elokuvien legendaarinen intia-aksentti muminalla, niin ette oo kaukana todellisuudesta). Talolla asuu pari 16-vuotiasta jannua, Maan ja JP, joita en nähnyt ekoina päivinä juurikaan, sillä heillä oli niin paljon kouluhommia. Nyt koulupäivien helpottuessa meillä on ollut aikaa istuskella ja rupatella iltariisien yhteydessä ja mulle selvisi, että nää jätkät on tosi hyvin perillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ollaan puhuttu jätkien ja Sandeepin kanssa syvällisiä Nepalin tilanteesta ja siitä, miten tilannetta saisi muutettua parempaan. Tiesittekö, että Nepalissa vaihtuu pääministeri 9 kuukauden välein? Poliittinen tilanne on siis täydellinen sekasotku, mikä on ongelmien ydin. Nepal on yksi maailman rikkaimmista maista, kun puhutaan luonnonvaroista. Aikoinaan Nepalista on viety ruokaa ja tarvikkeita Japaniin asti. Lisäksi aina puhutaan siitä, miten Nepal ja Intia ovat parhaita kavereita ja tulevat hyvin toimeen... VÄÄRIN. Tämä on vain johtajien sanahelinää, mutta nepalilaiset ja intialaiset eivät todellakaan tule toimeen parhaalla mahdollisella tavalla, pääosin eroavan arvomaailman takia. Nepalia ei myöskään ole ikinä valloitettu, vaan aikojen alusta saakka se on pysynyt itsenäisenä. Kyllä ne Britit yritti monta kertaa, mutta nepalilaisilla on kai sitä samaa kuuluisaa sisua, kuin meillä suomalaisilla. Kunnioitan Nepalia ja päivittäin huomaan rakastuvani entistä enemmän tähän maahan. Vaikka Nepal on selvästi kehitysmaa, on täällä paljon kehittyneiden maiden piirteitä ja terveitä arvoja, jotka olivat vielä Tansaniassakin paikallisille aivan hepreaa.

Nepalilaiset muistuttaa muutenkin kovasti suomalaisia. Nää on aika hiljasta kansaa eikä turhia turise. Tutustuminen kestää jonkin aikaa, mutta kun suhde lämpenee, niin näistä paljastuu huipputyyppejä. Nepalilaiset on äärettömän huomaavaisia ja kohteliaita, ihan liiallisuuksiin asti välillä. Kaikki minut tuntevat tietää, että istun mielummin lattialla kuin sohvalla/penkillä, mutta heti jos tulen huoneeseen ja edes ajattelen istuutuvani lattialle niin lapset on hypänny lattialle tehden mulle tilaa sohvalle. Oon nyt viikon hokenut, että tykkään istua lattialla, mutta ei nää usko. Nää haluaa vieraille ja vanhemmille henkilöille vain parasta.

Vaikeuksia tuottaa välillä se, että mitään ylimääräistä ei sanota ja kysymyksiin ei saa millään suoraa vastausta. Menimme Donusha-äidin kanssa Kathmanduussa erääseen korukauppaan, jossa kauppiaat valmistivat korut asiakkaiden nenän edessä. Asiakkaat istuivat pienillä penkillä ja koska asiakkaina oli vanhoja naisia, minä tietenkin seisoin. Myyjä sanoi, että voin käydä istumaan sillä välin, kun myyjä saa Donushan korun valmiiksi. Sanoin, että seison mielummin kuin tungen kuumassa muiden viereen ja annan vanhempien istua. Hetken päästä myyjä sanoi uudestaan, että voin istua ja osoitti pientä rakoa naisten välissä. Totesin uudestaan, että annan mielummin vanhempien istua. Lopulta yksi nainen sanoi, että myyjä ajattelee, että tukin heidän näköyhteytensä myyntitiskille ja minun pitää siksi istua. Hämmentyneenä astuin aivan kaupan takaosaan miettien, miksi myyjä ei voinut kohteliaasti pyytää minua siirtymään sivulle koska asiakkaat eivät näe myyntitiskillä myynnissä olevia tuotteita. Kun mitään ei voi sanoa suoraan...
Myöskin talolla on vaikea saada vastaus mihinkään. Kellonajat ja päivämäärät heittelee ja kukaan ei kerro minulle mitään, ellen sattumoisin kysy tai ohimennen pane merkille yksityiskohtia, jotka viittaavat johonkin erilaiseen. Tänäänkin oli jälleen joku festivaali, eli lapsilla oli koulusta vapaapäivä. Kukaan ei kuitenkaan maininnut siitä, joten koputtelin kuuden jälkeen portin takana, kun lapset olivat vielä vuoteissaan.

Otsassa on onnea ja siunausta tuova
tika, hindujen punainen pilkku,
ei mikään haava

Mutta eipä tarvitse enää yksin hämmästellä tätä kaikkea. Aiemmin sanoin, että oon ainoa länkkäri talolla, mutta nyt tuli kaverit ilouutisia: SAIN SEURAA! Lucie 25, Saksasta pöllähti paikalle! Meillä synkkaa tosi hyvin yhteen ja pääsin heti opastamaan Lucieta talon tavoille ja selittämään miten asiat tehdään ja miksi. Tiedän hämmennyksen määrän, koska itsellä meni pari ensimmäistä päivää jo pelkästään arjen hahmottamiseen. Kysyessä kukaan ei oikein osannut vastata tai vastaus oli ympäripyöreä tai muuten vaan hämynen. Nyt kun molemmat on kärryillä on meillä jo iso kasa suunnitelmia. Lucie viipyy kolme viikkoa, joten ehdimme toteuttaa vaikka mitä juttuja!

Puhuin aiemmin myös siitä, miten ajattelen joka päivän olevan normaali päivä. Hohhoijaa... Tiistaina heräsin aamulla kuumeeseen, vaikka maanantai oli ollut täysin kuumeeton päivä. Kun päivällä mittarin lukemat nousivat yli 39, päätin että nyt on aika mennä käymään lääkärillä varmuuden vuoksi. Donusha-äiti heitti minut skootterillaan Norvic-sairaalaan, jossa juostiin luukulta luukulle kourassa kansiollinen papereita. Tohtori Manu B. puhui hienolla lääkärikielellä ja sillä legendaarisella mumisevalla intia-aksentilla ja jouduin kysymään jokaisen asian kahteen kertaan, ennen kuin ymmärsi mitä hän kysyi. Koitettuaan pulssin ja verenpaineen hän sanoi että kyseessä on vain flunssa. Totesin, että todennäköisesti onkin, mutta haluaisin varmistua asiasta ja sain lähetteen verikokeisiin. Sanelin tohtorille myös listan lääkkeistä, joita tiesin tarvitsevani esimerkiksi astmataustani takia yskää varten.
Torstaina kävin hakemassa tulokset ja piipahdin tohtorin luona varmistamassa että kyseessä oli vain tavallinen flunssa. Ei siis ollut denguekuumetta, lavantautia tai aivokuumetta, huh.

Hyvää lastenpäivää 2073!

No, keskiviikkona piti jälleen olla normipäivä. Pitäisi ehkä pikkuhiljaa uskoa, että sitä normipäivää ei ole olemassakaan. Kysytään tähän väliin, että kuinka moni voi sanoa näkyneensä Nepalin telkkarissa? Minäpä voin! Tarinahan meni näin: Menin aamuriiseille ja huomasin, että kaikilla lapsilla on parhaimmat vaatteet päällä. Kysyin, että onko lapsilla koulussa joku erikoispäivä. Kuulemma oli, koska oli lastenpäivä. Kysyin JPltä hieman tarkennusta ja hän kertoi, että vanhemmat lapset ovat menossa katsomaan kaupungin lapsivirastorakennukseen juhlaa, jonne vain tiettyjen organisaatioiden lapset oli saaneet luvan osallistua. Liityin tietysti joukkoon, lähtö oli kello 9... tai no, sen piti olla kello 9. Oikeasti ensimmäinen autollinen lähti kello 10. Toinen autollinen lähti klo 10.45. Sali oli täynnä ja tietenkään mulle ei oltu varattu paikkaa. Istahdin siis penkkirivin päähän rapulle juhlan järjestäjien viereen. Mutta eihän se käynyt, vaan joka rivillä alkoi kuhina kun porukka alkoi tehdä mulle tilaa mun estelyitä kuulematta. Hyppäsin nopeasti meidän muksujen keskelle, koska nähtävästi näille tuottaa suurta häpeää antaa vieraan istua lattialla. Juhla alkoi sillä, että ensin kuunneltiin puhe, sitten toinen ja kolmas. Sitten sisään asteli rouva (!!) presidentti ja kaikki hyppäsi seisomaan ja kiljumaan. Oikeastaan jokainen presidentin liike sai aikaan samanlaisen reaktion, sytyttipä hän sitten kynttilän tai käveli puhujanpöntölle. Presidentin puheen jälkeen kuuntelimme vielä neljä puhetta, ja joka sana oli nepaliksi. Kaksi tuntia puheita nepaliksi, tajuutteko! Ja ei saanut haukotella tai tuijotella seinille, koska tv-kamerat kuvas ympäri salia ahkerasti. Meinas mielenterveys pettää, mutta odotus oli sen arvosta. Puheen jälkeen juontaja ilmoitti presidentin poistuneen talosta ja porukka taputti kuin hullut ja kilju ja vihelteli. Sitten alkoi show, jota kaikki lapset olivat odottaneet.

♥ Amrit, Maan, Pratima, JP, Bobitra ja Sandeep

Oli musiikkiesityksiä ja teatteria, runonlausuntaa ja tanssia. Tanssiesitykset olivat iloista Bollywood-tanssia ja jokaisen tanssin sisältö oli kutakuinkin sama, mutta jokaiselle esitykselle hurrattiin, huudettiin ja vislattiin. Tunnelma oli ihan huikea! 

Myös eräs nuori nainen piti puheen, ja kieltä ymmärtämätönkin huomasi, että nainen todella tarkoitti jokaista sanaa ja mitä pidemmälle hän pääsi, sitä intohimoisemmin hän puhui. Lopuksi piti tiivistelmän puheestaan englanniksi. Hän kehotti lapsia muistamaan omat oikeutensa ja taistelemaan paremman huomisen puolesta. Nepalissa 48 % tytöistä menee naimisiin alle 18-vuotiaana pääasiassa sen takia, että tytöt nähdään perheen taakkana etenkin pienemmissä kylissä, joissa koulutusmahdollisuuksia ei ole. Tytöt naitetaan vaihdetaan siis rahaa tai karjaa vastaan, tai joissakin tapauksissa tyttö naitetaan hänen omaksi turvakseen. Toinen ongelma on lapsityövoima, sillä 13 % nepalilaisista lapsista tekee pitkiä työtunteja ilman palkkaa tai muutaman roposen tähden. Myös lapsen fyysiseen ja seksuaaliseen koskemattomuuteen pyritään puuttua aiempaa tiukemmin. Nepalin laissa kielletään lapsen fyysinen kurittaminen, mutta sitäkin tapahtuu edelleen. 

Tuntuu, että alan olla jo osa talon porukkaa. Tuntuu myös vahvasti siltä, että tulin tänne työntekijäksi, mutta lähden täältä perheenjäsenenä. Hiljasimmatkin lapset ovat uskaltautuneet juttelemaan ja jokainen on löytänyt jonkun tavan kommunikoida. En olisi uskonut Nepalissa tarvitsevani tukiviittomia, mutta onneksi on tullut niitäkin opeteltua jokunen. Jo se, että osaat viittoa "hyvää huomenta" saa mykän pojan säteilemään, helpot läpsyttelyleikit saa pikkutytön hihkumaan ilosta ja laulu ja tanssi luo helposti siteen kahden ihmisen välille, joilla ei ole muuta yhteistä kieltä.
Pakko myöntää, että välillä tuntuu, että oon enemmänkin pikkusisko kuin isosisko, nää palvelee minut täällä piloille! Yritän auttaa ja tehdä mahdollisimman paljon itse, mutta ei nää anna mun tehä kotitöitä ja nää tekee mun eteen mitä tahansa.. ei o helppoa tälläselle ihmiselle, joka on itse tottunut tekemään kaiken ja huolehtimaan omista asioista, mutta tää on tän maan tapa, ja maassa maan tavalla.

Lupasin alussa itselleni, että yritän muistaa kirjoittaa kerran viikossa, mutta kirjottaminen on osoittautunut yllättävän hyväksi tavaksi purkaa asioita ja kivempi se on ollu teille kirjoitella kuin päiväkirjalle. Nyt on kuitenkin kaikki alkuviikkojen tapahtumat saatu kirjattua, joten seuraavaan postaukseen saattaa kulua hieman enemmän aikaa. Säät alkaa myös viilentyä, joten on kiva lähteä kaupunkiin pyörimään (ja etenkin nyt, kun sai seuraa!). Palataan asiaan ensi viikolla ♥

Okay, let’s move on to lighter stuff after my previous rant. Finally I have been able to have long and meaningful conversations with the staff and the oldest boys who live at the house. It took a while to get used to their funny accent, but now I understand mostly what they are saying. I even learned new things about Nepal! For example Nepal is one of the richest countires when you look at natural resources. Also, Nepal and India aren’t best buddies, because they live in such a different worlds. Nepal has never been conquered, even though the Brits really tried. This reminds me of one tough country called Finland. Nepali are also similar to Finns in other ways, for example they don’t talk too much and only talk about important stuff. It takes a while for nepali to warm up, but when they do, they are awesome. 

Nepali people are very polite, even too polite sometimes. Everybody who knows me well know, that I prefer to sit on the floor. But here they almost demand that I sit on the couch and  they always make room for me. I’ve been trying to tell them that I’m honestly prefer the floor, but they don’t  believe me. They want only the best for their guests.

Also I find it hard, that nobody ever answers straight to your questions and the speaking is very indirect. For example we went to a jeweler shop with Donusha and all the clients sat down while waiting for their necklace to be ready. I was standing, because obviously I let the older women sit and every chair was taken. The owner of the shop said, that I can sit down, but I said that I’m fine and I don’t want to sit next beside anybody in this heat. After a while the owner repeated his words and I said that I’ll let the older women sit. Then one woman said that he wants me to sit down because I’m blocking the customers’ view. Why didn’t he just ask if I could kindly move? Even at the house sometimes nobody ever tells me what’s going on. Today there was a festival again and kids didn’t have school, so when I arrived at 6.30 to work, everybody was still a sleep..

But I’m so glad that I don’t have to wonder all this by myself. I GOT COMPANY!, Lucie, 25, from Germany came here to volunteer for 2 weeks. I introduced Lucie to the ways of the house, which gave us the opportunity to start to plan what we should do together. For the first few days nobody gave me any information, so it took me a while to understand how everything works.

I also mentioned, that every morning I wake up thinking that it’s ust going to be a normal day. Oh well.. on Tuesday I woke up with fever, even though on Monday I didn’t have any. When the fever went up to 39,5 I went to the hospital. Donusha-mom gave me a lift, and on the hospital we ran from counter to counter and finally got in to the doctor’s office. Tbh I had no idea what he was talking about, but I told him what medicine I needed for my cough and asked if I would get a blood test. Next day I went to check the results and everything was ok... good.

It was supposed to be a normal day on Wednesday also. Maybe I should start to believe that there is no such thing as “a normal day”. Okay let’s ask how many of you have been on Nepal’s tv? I have! Here’s the story: I went to grab my morning rice when I noticed that everybody had their best clothes. It was the children’s  day! JP told me that the older kids are going to the town and I joined them. The auditorium was full of kids and the show started with speeches.. So many speeches.. in Nepalese. Then the president (who’s a woman!!) came and gave a speech and then there was a few more speeches. Two hours of speeches! And I couldn’t yawn or stare the walls because the TV cameras were filming everywhere. But after all the speeches the president left the houe (and everybody went crazy) and that was then the real show started. There was dancing, poems, music.. Everybody was clapping and cheering and it was just super! One young girl gave a speech about children’s rights and her summary was in English so I understood something. In Nepal 48 % of the girls are married when they are under aged mainly because they are seen as a burden to their families. The girls are trade for cows and money. Also child labour is a big problem in Nepal. 13 % of the children work without getting paid enough. Also this year they really wanted to promote the physical integrity of children.

I’m starting to think that I came to the house as a worker but I’m leaving as a family member. Even the quietest kids have approached me and everybody has found their way to communicate with me. I never thought that I would need sign language in Nepal, but luckily I have learned few things. In the house there is one boy who can’t speak, but every morning when I say “good morning” to him by using the sign language he’s so happy. And also music, singing and dancing work every time!

In the beginning I promised to write once a week, but there has been so much going on! From now one I’m trying to write once a week, so you might have to wait for my next posts. See you next week!