Mitä ne on ne normaalit päivät? / Normal days, what are they?

English translation in the end

Siirrytään sitten vähän kevyempiin aiheisiin, edellisen postauksen jutut oli juttuja jotka mun oli vaan pakko päästä täräyttämään.

Vihdoinkin oon päässyt käymään keskusteluja myös talon väen kanssa nyt kun on korva tottunut hassuun aksenttiin (kuvitelkaa elokuvien legendaarinen intia-aksentti muminalla, niin ette oo kaukana todellisuudesta). Talolla asuu pari 16-vuotiasta jannua, Maan ja JP, joita en nähnyt ekoina päivinä juurikaan, sillä heillä oli niin paljon kouluhommia. Nyt koulupäivien helpottuessa meillä on ollut aikaa istuskella ja rupatella iltariisien yhteydessä ja mulle selvisi, että nää jätkät on tosi hyvin perillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ollaan puhuttu jätkien ja Sandeepin kanssa syvällisiä Nepalin tilanteesta ja siitä, miten tilannetta saisi muutettua parempaan. Tiesittekö, että Nepalissa vaihtuu pääministeri 9 kuukauden välein? Poliittinen tilanne on siis täydellinen sekasotku, mikä on ongelmien ydin. Nepal on yksi maailman rikkaimmista maista, kun puhutaan luonnonvaroista. Aikoinaan Nepalista on viety ruokaa ja tarvikkeita Japaniin asti. Lisäksi aina puhutaan siitä, miten Nepal ja Intia ovat parhaita kavereita ja tulevat hyvin toimeen... VÄÄRIN. Tämä on vain johtajien sanahelinää, mutta nepalilaiset ja intialaiset eivät todellakaan tule toimeen parhaalla mahdollisella tavalla, pääosin eroavan arvomaailman takia. Nepalia ei myöskään ole ikinä valloitettu, vaan aikojen alusta saakka se on pysynyt itsenäisenä. Kyllä ne Britit yritti monta kertaa, mutta nepalilaisilla on kai sitä samaa kuuluisaa sisua, kuin meillä suomalaisilla. Kunnioitan Nepalia ja päivittäin huomaan rakastuvani entistä enemmän tähän maahan. Vaikka Nepal on selvästi kehitysmaa, on täällä paljon kehittyneiden maiden piirteitä ja terveitä arvoja, jotka olivat vielä Tansaniassakin paikallisille aivan hepreaa.

Nepalilaiset muistuttaa muutenkin kovasti suomalaisia. Nää on aika hiljasta kansaa eikä turhia turise. Tutustuminen kestää jonkin aikaa, mutta kun suhde lämpenee, niin näistä paljastuu huipputyyppejä. Nepalilaiset on äärettömän huomaavaisia ja kohteliaita, ihan liiallisuuksiin asti välillä. Kaikki minut tuntevat tietää, että istun mielummin lattialla kuin sohvalla/penkillä, mutta heti jos tulen huoneeseen ja edes ajattelen istuutuvani lattialle niin lapset on hypänny lattialle tehden mulle tilaa sohvalle. Oon nyt viikon hokenut, että tykkään istua lattialla, mutta ei nää usko. Nää haluaa vieraille ja vanhemmille henkilöille vain parasta.

Vaikeuksia tuottaa välillä se, että mitään ylimääräistä ei sanota ja kysymyksiin ei saa millään suoraa vastausta. Menimme Donusha-äidin kanssa Kathmanduussa erääseen korukauppaan, jossa kauppiaat valmistivat korut asiakkaiden nenän edessä. Asiakkaat istuivat pienillä penkillä ja koska asiakkaina oli vanhoja naisia, minä tietenkin seisoin. Myyjä sanoi, että voin käydä istumaan sillä välin, kun myyjä saa Donushan korun valmiiksi. Sanoin, että seison mielummin kuin tungen kuumassa muiden viereen ja annan vanhempien istua. Hetken päästä myyjä sanoi uudestaan, että voin istua ja osoitti pientä rakoa naisten välissä. Totesin uudestaan, että annan mielummin vanhempien istua. Lopulta yksi nainen sanoi, että myyjä ajattelee, että tukin heidän näköyhteytensä myyntitiskille ja minun pitää siksi istua. Hämmentyneenä astuin aivan kaupan takaosaan miettien, miksi myyjä ei voinut kohteliaasti pyytää minua siirtymään sivulle koska asiakkaat eivät näe myyntitiskillä myynnissä olevia tuotteita. Kun mitään ei voi sanoa suoraan...
Myöskin talolla on vaikea saada vastaus mihinkään. Kellonajat ja päivämäärät heittelee ja kukaan ei kerro minulle mitään, ellen sattumoisin kysy tai ohimennen pane merkille yksityiskohtia, jotka viittaavat johonkin erilaiseen. Tänäänkin oli jälleen joku festivaali, eli lapsilla oli koulusta vapaapäivä. Kukaan ei kuitenkaan maininnut siitä, joten koputtelin kuuden jälkeen portin takana, kun lapset olivat vielä vuoteissaan.

Otsassa on onnea ja siunausta tuova
tika, hindujen punainen pilkku,
ei mikään haava

Mutta eipä tarvitse enää yksin hämmästellä tätä kaikkea. Aiemmin sanoin, että oon ainoa länkkäri talolla, mutta nyt tuli kaverit ilouutisia: SAIN SEURAA! Lucie 25, Saksasta pöllähti paikalle! Meillä synkkaa tosi hyvin yhteen ja pääsin heti opastamaan Lucieta talon tavoille ja selittämään miten asiat tehdään ja miksi. Tiedän hämmennyksen määrän, koska itsellä meni pari ensimmäistä päivää jo pelkästään arjen hahmottamiseen. Kysyessä kukaan ei oikein osannut vastata tai vastaus oli ympäripyöreä tai muuten vaan hämynen. Nyt kun molemmat on kärryillä on meillä jo iso kasa suunnitelmia. Lucie viipyy kolme viikkoa, joten ehdimme toteuttaa vaikka mitä juttuja!

Puhuin aiemmin myös siitä, miten ajattelen joka päivän olevan normaali päivä. Hohhoijaa... Tiistaina heräsin aamulla kuumeeseen, vaikka maanantai oli ollut täysin kuumeeton päivä. Kun päivällä mittarin lukemat nousivat yli 39, päätin että nyt on aika mennä käymään lääkärillä varmuuden vuoksi. Donusha-äiti heitti minut skootterillaan Norvic-sairaalaan, jossa juostiin luukulta luukulle kourassa kansiollinen papereita. Tohtori Manu B. puhui hienolla lääkärikielellä ja sillä legendaarisella mumisevalla intia-aksentilla ja jouduin kysymään jokaisen asian kahteen kertaan, ennen kuin ymmärsi mitä hän kysyi. Koitettuaan pulssin ja verenpaineen hän sanoi että kyseessä on vain flunssa. Totesin, että todennäköisesti onkin, mutta haluaisin varmistua asiasta ja sain lähetteen verikokeisiin. Sanelin tohtorille myös listan lääkkeistä, joita tiesin tarvitsevani esimerkiksi astmataustani takia yskää varten.
Torstaina kävin hakemassa tulokset ja piipahdin tohtorin luona varmistamassa että kyseessä oli vain tavallinen flunssa. Ei siis ollut denguekuumetta, lavantautia tai aivokuumetta, huh.

Hyvää lastenpäivää 2073!

No, keskiviikkona piti jälleen olla normipäivä. Pitäisi ehkä pikkuhiljaa uskoa, että sitä normipäivää ei ole olemassakaan. Kysytään tähän väliin, että kuinka moni voi sanoa näkyneensä Nepalin telkkarissa? Minäpä voin! Tarinahan meni näin: Menin aamuriiseille ja huomasin, että kaikilla lapsilla on parhaimmat vaatteet päällä. Kysyin, että onko lapsilla koulussa joku erikoispäivä. Kuulemma oli, koska oli lastenpäivä. Kysyin JPltä hieman tarkennusta ja hän kertoi, että vanhemmat lapset ovat menossa katsomaan kaupungin lapsivirastorakennukseen juhlaa, jonne vain tiettyjen organisaatioiden lapset oli saaneet luvan osallistua. Liityin tietysti joukkoon, lähtö oli kello 9... tai no, sen piti olla kello 9. Oikeasti ensimmäinen autollinen lähti kello 10. Toinen autollinen lähti klo 10.45. Sali oli täynnä ja tietenkään mulle ei oltu varattu paikkaa. Istahdin siis penkkirivin päähän rapulle juhlan järjestäjien viereen. Mutta eihän se käynyt, vaan joka rivillä alkoi kuhina kun porukka alkoi tehdä mulle tilaa mun estelyitä kuulematta. Hyppäsin nopeasti meidän muksujen keskelle, koska nähtävästi näille tuottaa suurta häpeää antaa vieraan istua lattialla. Juhla alkoi sillä, että ensin kuunneltiin puhe, sitten toinen ja kolmas. Sitten sisään asteli rouva (!!) presidentti ja kaikki hyppäsi seisomaan ja kiljumaan. Oikeastaan jokainen presidentin liike sai aikaan samanlaisen reaktion, sytyttipä hän sitten kynttilän tai käveli puhujanpöntölle. Presidentin puheen jälkeen kuuntelimme vielä neljä puhetta, ja joka sana oli nepaliksi. Kaksi tuntia puheita nepaliksi, tajuutteko! Ja ei saanut haukotella tai tuijotella seinille, koska tv-kamerat kuvas ympäri salia ahkerasti. Meinas mielenterveys pettää, mutta odotus oli sen arvosta. Puheen jälkeen juontaja ilmoitti presidentin poistuneen talosta ja porukka taputti kuin hullut ja kilju ja vihelteli. Sitten alkoi show, jota kaikki lapset olivat odottaneet.

♥ Amrit, Maan, Pratima, JP, Bobitra ja Sandeep

Oli musiikkiesityksiä ja teatteria, runonlausuntaa ja tanssia. Tanssiesitykset olivat iloista Bollywood-tanssia ja jokaisen tanssin sisältö oli kutakuinkin sama, mutta jokaiselle esitykselle hurrattiin, huudettiin ja vislattiin. Tunnelma oli ihan huikea! 

Myös eräs nuori nainen piti puheen, ja kieltä ymmärtämätönkin huomasi, että nainen todella tarkoitti jokaista sanaa ja mitä pidemmälle hän pääsi, sitä intohimoisemmin hän puhui. Lopuksi piti tiivistelmän puheestaan englanniksi. Hän kehotti lapsia muistamaan omat oikeutensa ja taistelemaan paremman huomisen puolesta. Nepalissa 48 % tytöistä menee naimisiin alle 18-vuotiaana pääasiassa sen takia, että tytöt nähdään perheen taakkana etenkin pienemmissä kylissä, joissa koulutusmahdollisuuksia ei ole. Tytöt naitetaan vaihdetaan siis rahaa tai karjaa vastaan, tai joissakin tapauksissa tyttö naitetaan hänen omaksi turvakseen. Toinen ongelma on lapsityövoima, sillä 13 % nepalilaisista lapsista tekee pitkiä työtunteja ilman palkkaa tai muutaman roposen tähden. Myös lapsen fyysiseen ja seksuaaliseen koskemattomuuteen pyritään puuttua aiempaa tiukemmin. Nepalin laissa kielletään lapsen fyysinen kurittaminen, mutta sitäkin tapahtuu edelleen. 

Tuntuu, että alan olla jo osa talon porukkaa. Tuntuu myös vahvasti siltä, että tulin tänne työntekijäksi, mutta lähden täältä perheenjäsenenä. Hiljasimmatkin lapset ovat uskaltautuneet juttelemaan ja jokainen on löytänyt jonkun tavan kommunikoida. En olisi uskonut Nepalissa tarvitsevani tukiviittomia, mutta onneksi on tullut niitäkin opeteltua jokunen. Jo se, että osaat viittoa "hyvää huomenta" saa mykän pojan säteilemään, helpot läpsyttelyleikit saa pikkutytön hihkumaan ilosta ja laulu ja tanssi luo helposti siteen kahden ihmisen välille, joilla ei ole muuta yhteistä kieltä.
Pakko myöntää, että välillä tuntuu, että oon enemmänkin pikkusisko kuin isosisko, nää palvelee minut täällä piloille! Yritän auttaa ja tehdä mahdollisimman paljon itse, mutta ei nää anna mun tehä kotitöitä ja nää tekee mun eteen mitä tahansa.. ei o helppoa tälläselle ihmiselle, joka on itse tottunut tekemään kaiken ja huolehtimaan omista asioista, mutta tää on tän maan tapa, ja maassa maan tavalla.

Lupasin alussa itselleni, että yritän muistaa kirjoittaa kerran viikossa, mutta kirjottaminen on osoittautunut yllättävän hyväksi tavaksi purkaa asioita ja kivempi se on ollu teille kirjoitella kuin päiväkirjalle. Nyt on kuitenkin kaikki alkuviikkojen tapahtumat saatu kirjattua, joten seuraavaan postaukseen saattaa kulua hieman enemmän aikaa. Säät alkaa myös viilentyä, joten on kiva lähteä kaupunkiin pyörimään (ja etenkin nyt, kun sai seuraa!). Palataan asiaan ensi viikolla ♥

Okay, let’s move on to lighter stuff after my previous rant. Finally I have been able to have long and meaningful conversations with the staff and the oldest boys who live at the house. It took a while to get used to their funny accent, but now I understand mostly what they are saying. I even learned new things about Nepal! For example Nepal is one of the richest countires when you look at natural resources. Also, Nepal and India aren’t best buddies, because they live in such a different worlds. Nepal has never been conquered, even though the Brits really tried. This reminds me of one tough country called Finland. Nepali are also similar to Finns in other ways, for example they don’t talk too much and only talk about important stuff. It takes a while for nepali to warm up, but when they do, they are awesome. 

Nepali people are very polite, even too polite sometimes. Everybody who knows me well know, that I prefer to sit on the floor. But here they almost demand that I sit on the couch and  they always make room for me. I’ve been trying to tell them that I’m honestly prefer the floor, but they don’t  believe me. They want only the best for their guests.

Also I find it hard, that nobody ever answers straight to your questions and the speaking is very indirect. For example we went to a jeweler shop with Donusha and all the clients sat down while waiting for their necklace to be ready. I was standing, because obviously I let the older women sit and every chair was taken. The owner of the shop said, that I can sit down, but I said that I’m fine and I don’t want to sit next beside anybody in this heat. After a while the owner repeated his words and I said that I’ll let the older women sit. Then one woman said that he wants me to sit down because I’m blocking the customers’ view. Why didn’t he just ask if I could kindly move? Even at the house sometimes nobody ever tells me what’s going on. Today there was a festival again and kids didn’t have school, so when I arrived at 6.30 to work, everybody was still a sleep..

But I’m so glad that I don’t have to wonder all this by myself. I GOT COMPANY!, Lucie, 25, from Germany came here to volunteer for 2 weeks. I introduced Lucie to the ways of the house, which gave us the opportunity to start to plan what we should do together. For the first few days nobody gave me any information, so it took me a while to understand how everything works.

I also mentioned, that every morning I wake up thinking that it’s ust going to be a normal day. Oh well.. on Tuesday I woke up with fever, even though on Monday I didn’t have any. When the fever went up to 39,5 I went to the hospital. Donusha-mom gave me a lift, and on the hospital we ran from counter to counter and finally got in to the doctor’s office. Tbh I had no idea what he was talking about, but I told him what medicine I needed for my cough and asked if I would get a blood test. Next day I went to check the results and everything was ok... good.

It was supposed to be a normal day on Wednesday also. Maybe I should start to believe that there is no such thing as “a normal day”. Okay let’s ask how many of you have been on Nepal’s tv? I have! Here’s the story: I went to grab my morning rice when I noticed that everybody had their best clothes. It was the children’s  day! JP told me that the older kids are going to the town and I joined them. The auditorium was full of kids and the show started with speeches.. So many speeches.. in Nepalese. Then the president (who’s a woman!!) came and gave a speech and then there was a few more speeches. Two hours of speeches! And I couldn’t yawn or stare the walls because the TV cameras were filming everywhere. But after all the speeches the president left the houe (and everybody went crazy) and that was then the real show started. There was dancing, poems, music.. Everybody was clapping and cheering and it was just super! One young girl gave a speech about children’s rights and her summary was in English so I understood something. In Nepal 48 % of the girls are married when they are under aged mainly because they are seen as a burden to their families. The girls are trade for cows and money. Also child labour is a big problem in Nepal. 13 % of the children work without getting paid enough. Also this year they really wanted to promote the physical integrity of children.

I’m starting to think that I came to the house as a worker but I’m leaving as a family member. Even the quietest kids have approached me and everybody has found their way to communicate with me. I never thought that I would need sign language in Nepal, but luckily I have learned few things. In the house there is one boy who can’t speak, but every morning when I say “good morning” to him by using the sign language he’s so happy. And also music, singing and dancing work every time!

In the beginning I promised to write once a week, but there has been so much going on! From now one I’m trying to write once a week, so you might have to wait for my next posts. See you next week!