maanantai 12. syyskuuta 2016

Mä haluun nähdä kiitollisuutta / I want to see gratitude

English translation in the end

Heips, tykitän nyt pari postausta peräkkäin koska ei kuumeessa muutakaan tekemistä ole. Yritin äsken autella talon siivoamisessa (koska tänään on vain vähän lämpöä), mutta kun kysyin että mistä löydän rätin, niin Sandip-työntekijä nauroi, että mene sinä vaan nyt lepäämään tai et ikinä parane, ehdit kyllä siivota muulloinkin. Selvä, selvä, jos nyt sitten tämän kerran…

Palataanpa sitten aikaan ennen Annapurnan reissua. Tuntuu, että joka aamu herään ajatuksella, että tästä tulee varmaan ihan normaali päivä, ja sitten tapahtuu jotain ihan uskomatonta. Hyvä esimerkki tästä päivästä oli naisten tärkeä Teej-juhlapäivä. Tiesin, että joku juhla on tulossa, mutta kukaan ei ikinä osannut sanoa tarkkaa päivää. Tiesin, että juhla on tärkeä ja että naiset ostavat uusia vaatteita ja perhe syö yhdessä hyvää ruokaa, eli pidin sitä jonkinlaisena naistenpäivänä. Kyse oli juuri siitä, mutta myös jostain paljon suuremmasta. Päivä on erityisen tärkeä, sillä vaikka Nepalissa naisten asema on parempi kuin monessa muussa kehitysmaassa, on perheväkivalta ja alistaminen arkipäivää liian monelle naiselle. Monen koulun seinään on kirjoitettu isolla STOP VIOLENCE AGAINST WOMEN (lopettakaa naisiin kohdistuva väkivalta), joten toivottavasti tulevat sukupolvet ovat vanhempiaan fiksumpia. 


Kyseessä oli sama sunnuntai, jolloin juoksin etsimässä vaellukseen tarvittavia lippulappuja. Palasin juuri kaupungilta tomusena ja hikisenä, kun kaikki talon kaikki naiset tulivat portilla vastaan todella upeissa vaatteissa ja meikit naamassa. Olivat lähdössä kaupunkiin viettämään juhlaa. Juoksin nopeasti kämpälle, vaihdoin hameen ja nopeasti vasurilla vetäsin vähän ripsaria. Ajoimme taksilla kaupunkiin, jossa oli täysi kaaos päällä. Liityimme pitkän jonoon, jossa seisovat naiset olivat kaikki pukeutuneet parhaimpiinsa ja laittautuneet kauneimmilleen. Itse jono oli kokemuksena melko mielenkiintoinen. Naisia oli niin paljon, että jonossa piti seisoa aivan peräkkäin, etteivät ihmiset ala tunkea rakosista. Kun jono liikkui, piti juosta edellä oleva kiinni mahdollisimman nopeasti. Paahtavassa helteessä näin lähekkäin seisominen keskellä tomuista Kathmanduta johti siihen, että pyörtynyttä porukkaa vietiin paareilla pois. Kun olimme jonottaneet tunnin tajusin kysyä, että minne me oikein jonotamme. 
”Temppeliin rukoilemaan.
”Okei… saako minä tulla mukaan?”
”Et oikeastaan, vain paikalliset.”
”No, menen tuonne puun alle odottamaan.”
”Tässä saattaa mennä vielä kaksi tai kolme tuntia.” 



Kaksi tai kolme tuntia! Olin kaupunginosassa, jossa en ollut ikinä käynyt ja jossa ei näkynyt yhtä ainutta länkkäriä missään. Kaikki mun kanssa matkustaneet tietää, että mun suuntavaisto on olematon (sen takia laitan aina navigaattorin jo kotona päälle että tiedän minne suuntaan kääntyä Sutelan risteyksestä.) Lähdin varovaisesti käppäilemään kohti keskustaa. Ihmisiä oli kaikkialla ja liikenne aivan sekasin. Välillä jostain kuului nepalilaista musiikkia ja naiset tanssivat ja juhlivat. Satuin eksymään myös paikalliseen ”puistoon”, jonka rakentaminen oli ilmiselvästi jäänyt kesken ja paikka oli muuttunut lähinnä kaatopaikaksi. Mutta apinoita oli kaikkialla ja lehmät selvästi nautti päästessään vihreän keskelle. Lehmät voi olla kuinka pyhiä tahansa, mutta ne näyttää niin kuihtuneilta ja kärsiviltä asfalttiviidakon keskellä että sääliksi käy. 


Jatkoin matkaani, kunnes ylitin tien samanaikaisesti erään nuoren miehen kanssa. Mies kertoi olevansa Raj Intiasta ja koska kävelimme samaan suuntaan, kyselin häneltä hieman juhlasta. Raj kertoi olevansa täysin toimeton ja kysyi, olenko käynyt siellä ja täällä ja nähnyt sitä ja tätä. Kun kerroin olleeni Nepalissa vain muutaman päivän hän lupautui näyttämään minulle aluetta. Kävimme katsomassa telttaa, jossa naiset tanssivat musiikin soidessa. Vieressä seisoi joukko vanhoja suloisia miehiä, jotka hymisivät hiljaa moniäänisesti. Kyseessä olivat tiibetiläiset vuorilla asuvat papat, jotka hyräilivät kansansa upeita melodioita. Ne kyllä tuntuivat sielussa asti.

Jatkoimme matkaamme joelle. Moni on varmasti nähnyt jakson, jossa Arman menee Intiaan polttamaan ruumiita. Sillalta näkyi, miten vähän matkan päässä savukiekurat nousivat ilmaan. Hindut polttavat ruumiit, jonka jälkeen tuhkat sirotellaan jokeen. Näky oli samanaikaisesti karmiva, mutta monet ihmiset olivat kerääntyneet sillalle sitä katsomaan ja hetkessä oli jotain kaunista. Täällä ruumiita ei polteta piilossa katseilta, vaan se tehdään suvun edessä vainajaa kunnioittaen. Samalla näimme myös temppeliin vievän jonon, joka vaan jatkui ja jatkui silmänkantamattomiin. Ehkä ihan hyvä, että mieleen juolahti kysyä minne se oli menossa...



Kävimme katsomassa myös alueen temppeleitä. Liian moni upea temppeli ja vanha rakennus tuhoutui maanjäristyksessä, mutta osa on saatu korjattua ja palautettua ennalleen. Kumautimme onnea tuovia kelloja ja  ihastelimme monivärisiä viirejä, joihin on kirjoitettu mantroja. Näitä viirejä löytyy kaikkialta, etenkin paikoista, jotka ovat kauniita tai erityisen tärkeitä. Pienemmässä hindutemppelissä sytytimme kynttilät, jonka jälkeen papitar maalasi otsaamme tikat, eli punaiset pisteet, jotka siunaavat ja tuovat onnea. Lisäksi heitimme päällemme jonkinlaista pyhää vettä ja lausuimme hiljaisen rukouksen. Raj kertoi, että naiset rukoilevat tänään, koska rukous on ”vahvimmillaan” ja sen voima ylettää kaikkiin läheisiimme ja rakkaimpiimme.

Lopulta Raj kysyi, haluaisinko nähdä hänen kotinsa ja tavata hänen perheensä. Mietin hetken, että mikä juju tässä nyt on, mutta Tansaniassa huomasin, että koti ja perhe ovat tärkeitä ja ihmiset haluavat näyttää kotinsa ja perheensä. Hyppäsimme microbussiin (kolmipyöräiseen pakettiautoon, jossa istuttiin selkä kyyryssä tai sitten vaan lattialla kyykyssä) ja ajoimme muutaman minuutin. Jäimme pois hyvässä kaupunginosassa ja ajattelin, että kyllä uskallan hänen perheensä tavata. Kävelimme hetken, kunnes tulimme aukealle, jossa muutama riutunut ja mutainen lehmä kiskoi heinää ahnaasti. Keskellä aukeaa seisoi pieni slummihökkeli. 



”Tämä on minun kotini.” Hänen laiha pieni äitinsä tuli tervehtimään, samoin hänen isänsä likaisessa keltaisessa paidassa. Äiti laittoi heti teeveden kiehumaan samalla, kun Raj esitteli kotinsa sisäpuolta. Peltilevyjen ja pressun takaa paljastui yksi sänky, paikka nuotiolle ja kasapäin vilttejä ja erilaista rojua. Toisen roska on toisen aarre tässä tapauksessa. Istuimme sängyllä ja joimme teetä. Raj kertoi, että perhe oli aikoinaan muuttanut Intiasta löytääkseen paremman elämän, mutta he olivat päätyneet samaan tilanteeseen. Hän itse opiskeli taidetta munkkien ylläpitämässä koulussa ja puhui siksi edes vähän englantia. Odotin jo, että milloin he alkavat pyytämään minulta jotakin, koska se oli ilmiselvästi syy sille, miksi hän oli minut sinne tuonut. Raj taisi aavistaa ajatukseni ja sanoi, että he eivät kaipaa sääliä tai almuja. Annoin heille silti muutaman roposen kiitokseksi kaupunkikierroksesta ja teestä, jonka jälkeen Raj saattoi minut taksille ja varmistettuaan hinnan ja suunnan halasimme hyvästiksi. 

Taksissa saattoi kyllä tippa tulla linssin. Täällä näkee kaikkialla vierivieressä koreita kerrostaloja ja slummihökkeleitä ja suurin osa kansasta on todella köyhää. Omat ongelmat tuntuivat naurettavilta ja ehkä musertavinta on tietää, että et voi tehdä asialle mitään. Muutamalla antamallani roposella he saavat kyllä vettä ja riisiä hetkeksi, mutta entä sen jälkeen? Entä ne kaikki muut tuhannet perheet, jotka asuvat samanlaisissa hökkeleissä ja pelkäävät ovella kolkuttelevia talviöitä? Tai ketkä tietävät, että seuraavassa maanjäristyksessä heidän talonsa tuhoutuu? Entä ne pienet lapset, jotka eivät ikinä pääse kouluun ja joutuvat tulevaisuudessa varastamaan kaatopaikalta omat peltilevynsä perheen kotia varten? Ei näitä asioita voi jäädä miettimään yhtään pidemmäksi aikaa, tai muuten ei pääkoppa kestä. 

Tässä kohdassa uskallan sanoa suoraan, että olen kyllästynyt siihen, miten paljon länsimaissa valitetaan pienistäkin asioista. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä itsekin inisin vastaan, kun kuulin että opintotuestani leikataan iso siivu mutta tulorajat säilyvät ennallaan. Kaikki asiat eivät ole verrannollisia, vaan puhun nyt pienistä asioista: siitä miten paljon ruokaa heitetään roskiin, miten ärsyttävää on mennä kouluun koska bussimatka kestää puoli tuntia, miten rasittava mutsi pakottaa laittamaan hatun päähän, miten ällöttävää on pesukoneen täyttäminen tai astioiden tiskaaminen. Entä jos ruokaa ei ole lainkaan, koulumatka on kahden tunnin kävely vuoren rinnettä pitkin, äiti on kuollut ja et ole ikinä kuullutkaan pesukoneesta? Köyhissä maissa ihmiset hakevat tukea toisiltaan ja löytävät yhteisön kautta sisältöä elämään. Se, että lopettaisimme valittamisen, emme heittäisi ruokaa roskiin tai jättäisimme uuden supertelkkarin ostamatta ei tietenkään vaikuta näiden ihmisten elämään täällä lainkaan, mutta kyse on periaatteesta ja itsehän olen periaatteen nainen.

Mitä onnellisempi ihminen voi olla, sitä onnettomampi hän on. Vaikka ihmisellä olisi kaikkea, hän vaatii aina lisää. Isomman telkkarin, paremman takin, kalliimman hajuveden. Miksi? Koska hän luulee olevansa onnellisempi. Koska hän voi näyttää muille olevansa onnellinen ja rahakas. En sano, etteikö välillä olisi kiva sisustaa olohuonetta uudestaan tai ostaa juhliin uusi mekko, mutta kohtuus kaikessa jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Pointti on, että tuoko raha onnea? Tottakai tuo, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun perustarpeet saa tyydytettyä ja itseään saa toteuttaa haluamallaan tavalla, on ihminen onnellisimmillaan. Tietysti elämästä saa nauttia, ja usein nauttimiseen tarvitaan rahaa. Esimerkiksi jos rakastaa merta, niin voi ostaa veneen. Jos haluaa soittaa pianoa, voi hankkia pianon. Jos haluaa kokata, voit ostaa kalliita eksoottisia ruoka-aineita. Jos haluat matkustaa, niin sen kun varaat lentolipun. Raha pyörittää maailmaa, mutta se ei saa pyörittää elämää.


Haastaisinkin nyt kaikki teistä viettämää seuraavat 24 tuntia ilman valittamista. Siinä näette, miten paljon kaikesta pienestä tulee oikeasti valitettua, vaikka kaikkea ei oikeasti edes tarkoita, vaan asioita sanoo vain tavan takia. Myönnän, kyllä itsekin välillä tulee inistyä, että ei jaksaisi laittaa pyykkejä kuivamaan tai ei jaksaisi tiskata, mutta Tansanian reissun jälkeen olen pyrkinyt vähentämään valittamista ja keskittymään joka ilta ennen nukahtamista niihin asioihin, joista olen kiitollinen. Uskokaa pois, että vaikka ollaan yksi maailman masentuneimmista kansoista niin meillä on niin paljon pieniäkin asioita, mistä voimme olla kiitollisia, mutta jätämme ne liian usein huomioimatta. Olkoot se sitten vaikka kirkas tähtitaivas, tuore kuppi kahvia, kaunis lumihiutale lapasella tai vaikka se fakta, että meillä on vapaus elää elämämme haluamallamme tavalla. Pienten hyvien asioiden mietiskely on vaikuttanut omaan onnellisuuteeni huomattavasti enemmän kuin yksikään uusi takki tai laukku. Kerää muistoja, älä materiaa.



#loppu.


Hi again, still a bit sick so I had time to write another post for you guys! I tried to help cleaning the house, but Sandip-worker said that I should rest.. fine…

Before traveling to Annapurna I had a pleasure to attend women’s most important festival: Teej-festival. That’s when they all buy nice clothes, go to pray in the temple and eat good food with their family. It’s like women’s day but here it really matters, because domestic violence is very common. On the walls of the school there is written STOP VIOLENCE AGAINST WOMAN so maybe the next generation knows how to treat women better than their parents.

So, it was the same Sunday when I ran around trying to find all the things needed for the trek. After getting back to home all the women in our house looked amazing with their new clothes, so I changed my clothes and joined them. In the city there were cars and people everywhere and we stood in a long que for awhile. People fainted because we had to stand so close to each other and the heat was terrible. After an hour I figured out that they are going to the temple and I’m not allowed to join them. So I decided to go for an adventure, even though I was a bit worried because my sense of direction is terrible.

I visited a hugh park, which was more of a dumbster than a real park and watched how women danced on the streets. I accidentally met this guy, Raj from India, who promised to show me Kathmandu. We visited few temples and prayed and even got tika’s from a hindu priestress. We also went to see the place where hindi burn their dead and throw the ashes to the river. It was haunting, but beautiful at the same time, because the family was there watching and joining the ritual.

Finally Raj asked me if I want to see his family and home. At first I wasn’t sure, but I took the risk. We went there by using the microbus (a small van with three wheels) and when we reached his home, it was just a mess, a shack in the middle of an open area. I met his father and mother, who began to serve some tea. I was so sure that they were going to ask me for some money or something, but Raj knew what I was thinking and said that they don’t need pity or alms. I still gave them few dollars for the tea and for the small city tour. Raj escorted me to taxi and after checking that everything was okay we hugged and said goodbye. 

I think I might have shed a tear or two in the taxi. Here you can see fancy big houses next to slums and people are really poor. My own problems seem so small now, and I know that I can’t help everybody. What happens to the kids who can’t go to school? Someday they will have to build their own shack? What happens when the earthquake hits again? Everything will be lost. You really can't think about this stuff for too long or you’ll lose your mind.

I have to admit that I’m so full of people complaining about small things. Don’t get me wrong, Finland and Nepal aren’t comparative, I mean the little things. Like going to the school by bus for 30 minutes every day and how annoying it is when mom forces you to wear a hat and how much food we throw away. What if we could just stop complaining, because we have everything? If we stop complaining it won’t help the people here, but it’s all about principles.

The happier people can be, the unhappier they are. Even if you have everything you still want more. A bigger tv, a new coat, more expensive perfume. Why? Because people think that material brings them happiness and other’s will see it too. I don’t mean that you shouldn’t be allowed to re-decorate your room or buy a new dress for the party, but you know what I mean. My point is, does money bring happiness? Of course it does, to a certain point. When you have a house and something to eat and you can do what you wish with your life, that’s enough. And yes, sometimes happiness requires money. If you love the sea, buy a boat. If you want to play the piano, take lessons. If you want to travel, just buy the ticket. Money runs the world but it shouldn’t run people’s lives.


So now, here’s a challenge: try not to complain for the next 24 hours. You’ll see how much we complain even about little things and about things that we don’t really find that annoying, we’re just used to complain. After getting back from Tanzania I’ve really tried not to complain. It’s not as easy as it would seem, but I’ve noticed how much happier I have become. We have so much to be happy about: the night sky, a fresh cup of coffee, even the cute little snow flake landing on our mitten. And we are free to live our lives the way we want. Every night before going to bed I find myself wondering about the things I’m happy about. The list is super long because every day I can find new small things that make me happy. This has affected my life more than any new coat or bag. So please, collect memories, not material.

#rantover

1 kommentti:

  1. Edelleen ajankohtainen ja hyvä teksti, johon törmäsin kun googletin tietoa Teej-juhlasta! Kiitos ♥️

    VastaaPoista