Viidakkovekara Minni @ Himalaja / In the jungle @ Himalaya

Tervehdys taas!
English translation in the end

(Äitille tiedoksi, että tämän alueen saat lukea.)

Kerrotaan tällä kerralla meidän upeesta (ja allekirjottaneelle melko spontaanista) vaellusreissusta. Nuori länkkärijätkä ilmesty viime lauantaina talon portille ja lapset oli aivan innoissaa. Mietin jo hetken, että sainko seuraa, mutta kyseessä olikin pari vuotta sitten vapaaehtoisena työskennellyt Luke, 27, Englannista. Olivat kuulemma lähdössä ylihuomenna (maanantaina) vaeltamaan. Kysäsin sitten huvikseni, että minne päin ja mitä reittiä. Olivat menossa Annapurnalle neljäksi päiväksi. JIHAA! Just sinne mieki olin suunnitellu meneväni! Päädyttiin siis tilanteeseen, että mun piti sunnuntaina (arkipäivä täällä, onneksi..) hankkia kaikki vaadittavat liput ja laput ja luvat ja niiden lisäksi bussikyyti Pokharaan. Sunnuntaina aamuriisien jälkeen säntäsin kaupunkiin, jossa vihdoin löysin lappulippuja myöntävän viraston yritettyäni ensin kolmea väärää ovea. Vaellusluvan saatuani piti vielä saada bussilippu Thamelista, toiselta puolelta kaupunkia.

PÄIVÄ 1: KATHMANDU - POKHARA

Maanantaina aamulla lähti bussi kello 7. Olin varannu (tietenki) halvimman bussin, missä ei ole ilmastointia saati mitään erikoisjuttuja. Mutta hei, meillä oli kiinnitetty kattoon sellasia pikkutuulettimia! Sattuipa niin, että kerrankin onni hymyili mulle. Meidän bussilaiset siirrettiin lopulta toiseen bussiin, koska (yllättäen) meidän  halpisbussi ei ollu kovin täynnä. Toinen bussi oli isompi, hienompi, siellä oli wifi ja saatiin vesipullot ja ilmastointi oli ihan ykkösluokkaa. Muut matkustajat olivat maksaneet tästä luksuksesta noin 15 euroa, itsehän maksoin 5e.

Kerrotaanpa muutamalla sanalla bussimatkasta:
Kuvittele mielessäsi niin huonokuntoinen tie kuin pystyt. Tuplaa se, niin saat ehkä kuvan siitä millaset tiet oli pahimmillaan. Auto hytky ja huoju ja pomppi niin että useampaan otteeseen kaikki matkustajat nousivat hetkeksi ilmaan. Kuvittele istuvasi kahdeksan tuntia Heurekan maanjäristyslaitteessa. Jep, se oli meidän bussimatka se. Mutta näköalat bussimatkalla oli niin upeat, ettei sanotuksi saa. Vuoria vuorien jälkeen ja vuoria vuorien eessä ja takana ja alla ja päällä.

Jossain mäen laella näkyi pieni punainen ja keltahattuinen pyhäkkö. Alhaalla virtasi ruskea joki, jonka yli paikalliset roudasi kamaa sähköjohtoihin rakennetun ruosteisen tavarahissin avulla. Taivaalla kaarteli haukka valmiina syöksyyn ja neonväriset kukat värittivät maisemaa.

Välillä ohitettiin tien ympärille kasvanut pieni kylä, jossa talot oli rakennettu kutakuinkin samalla tavalla kuin täti-Josefiinan talo Surkeiden Sattumusten Sarjassa (vrt kuvat oik. & alla). Alla oleva talo oli rakennettu vielä hyvin, tavallisesti kyseessä oli peltihökkelit, joista vain oviaukko sijaitsi kunnon maalla. Kathmanduhun ja sen lähellä oleviin kyliin pitäisi seuraavan 50 vuoden sisällä iskeä yli 8 magnituden maanjäristys, jolloin jokainen noista hökkeleistä putoaa alhaalla kohisevaan jokeen. Kyllä on lottovoitto syntyä Suomeen.

Pokharassa tapasin Luken ja hänen ihanan äitinsä Jenin hostellilla. Illalla käytiin syömässä Pokharassa iltariisit. Ilma oli tukahduttavan nihkeä ja tietenkin hostellin sähköt (ja tuuletus) eivät toimineet. Perus.

PÄIVÄ 2: NAYAPUL – ULLERI

Aamulla otimme taksin 1,5 tunnin ajomatkan päähän Nayapuliin, pieneen kylään, josta vaellusreittimme starttasi. Alkumatkasta taivallettiin hiekkatietä paahtavassa helteessä, kunnes käännyttiin metsän suojiin. Tosin metsässä meitä odotti ehkä tuhat kiviporrasta, jotka oli suurimmaksi osaksi rakennettu askelmien välisestä korkeudesta päätellen jättiläisille. Astelimme vuoria ylös ja alas yhteensä 10,5 kilometriä, jonka aikana emme turhia pysähdelleet muutamaa juomataukoa lukuunottamatta. Ja tietenkin englantilaiset matkakumppanini tarvitsivat päiväteen puolessa välissä matkaa. Tämän jälkeen alkoikin tuskien taival, kun lähdimme kapuamaan portaita alueella, jossa ei paljon puut varjoja langettaneet. 

Loputtomalta (!!) tuntuvat portaat paahtavan auringon alla toivat meidät lopulta Ullerin pieneen kylään, jossa pohdimme hetken menemmekö Nice View–, Great View– vai Super View –hostelliin. Superlatiivit rokkaa, joten Super View vei voiton. Saimme huoneen ilmaiseksi sillä ehdolla, että syömme alakerran ravintolassa. Joka paikassa on sama valtion asettama ruokalista, joten mikäpä siinä! Hyödyttiin rahallisesti melkosen paljon siitä, että turistikausi ei ollut vielä alkanut, koska kilpailu kylissä on kovaa. Toisaalta taas tiet oli paikoin vasta kunnostuksen alla ja osa paikoista oli vielä kiinni. 

PÄIVÄ 3: ULLERI – GHOREPANI

Toisen päivämme aloitimme aamupalalla klo 6.30 ja kello 7 olimme taas radalla. Portaat jatkuivat jonkin matkaa, mutta 8 kilometrin vaellus Ghorepaniin oli melkoista nautintoa edellispäivään verrattuna. Astelimme metsän siimeksessä vesiputousten kohistessa ja pienen virran solistessa vuoriston pohjalla. Meinasimme joutua aasien jyräämäksi, sillä kaikkia teitä ei ole tarkoitettu samanaikaisesti 10 aasin laumalle ja kolmelle ihmiselle rinkkoineen kaikkineen. Aasit kuljettavat vuoristossa tavaroita ja astelevat portaita alas neljällä jalalla niin helposti, että kateeksi kävi. Itsellä kun oli vaikeuksia kahdellakin jalalla.

Saimme myös matkaseuraksi neljän koiran hyvin eriskummallisen lauman. 

Neljän tunnin päästä tulimme Ghorepaniin, joka oli kyllä täysi turistikylä. Etenimme kaikessa rauhassa ja tässä vaiheessa täytyy paljastaa, että Jen-mom oli liki 60, ja se päättäväisyys mikä hänestä lähti.. vau. Eipä tullut vastaan yhtäkään Jenia vanhempaa vaeltajaa. Vaikka vauhtimme oli hidas, oli meillä monen monta tuntia aikaa hengailla kylässä. Tutustuimme muihin vaeltajiin Englannista, joiden kanssa vietin elämäni englantilaisimman iltapäivän: pelailimme korttia ja joimme teetä. Voin sanoa, että vain englantilainen pahoittelee jatkuvasti jos seuraava pelaaja joutuu nostamaan pakan tai jos joku joutuu skippaamaan vuoron toisen pelaajan takia. Ei vaan Suomessa, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan täysi nöyryytys. Kuvitelkaa pelaavanne Unoa englantilaisten kanssa? Juuei.

PÄIVÄ 4: GHOREPANI – POON HILL – GHOREPANI – GHANDRUK

Koska oon tämmönen urheiluhullu, niin sitä on tullut tehtyä vaikka millaisia urheilusuorituksia, mutta sen vaan sanon, että vain 30 kilometrin juoksu 14-vuotiaana voittaa tämän päivän suorituksen. Aamulla herätyskellot soi neljältä. Edessä oli 1,5 kilometrin jyrkkä nousu Poon Hillille, josta on upeat näkymät vuorille auringon noustessa. Omaan tyyliini vedin huipulle täysillä saavuttaen laen ensimmäisenä. Ja auringonnousu.. no... jaa... muotoillaan asia niin, että voinpa sanoa seisseeni keskellä pilveä 3200 metrin korkeudessa.

Alas tultuamme söimme aamupuurot, jonka jälkeen käänsimme nokkamme kohti Ghandrukia. Matkan varrella näimme Annapurnan vuoret pilvien välistä kavutessamme jälleen ylös ja alas. Matka oli pitkä ja uuvuttava, mutta metsä oli todella kaunis ja monesti piti pysähtyä miettimään, miten jotain näin kaunista voi olla olemassa. 

Saavuimme superpieneen Tadapanin kylään kahdelta, jolloin alkoi myös ihan mieletön monsuunisade. Sade vaan jatkui ja jatkui ja päätettiin syödä lounaaksi kasviscurrya tiibetiläisen leivän kanssa. Sattuipa eräs mies istumaan meidän viereen ja kyseli, mistä päin ollaan. Kun sanoin olevani Suomesta, mies hörppäsi teetään ja totesi tyynesti: "kiva." Mies oli huippulääkäri Helsingistä ja hän oli Kathmanduussa tekemässä jotain kehittämistyötä. Suomalaisia ei ikinä tapaa missään, ja siellä me vaan hörpittiin teetä Himalajalla. Ihan hullua!

Ulkona sade vaan jatkui ja kaikki Tadapaniin ennättäneet kertoivat jäävänsä kylään yöksi sen sijaan, että marssisivat vielä kahden tunnin ajan Ghandrukiin. Oltiinhan me vähän hulluja kun kiskottiin sadevehkeet päälle ja huikkastiin heipat kaikille. Monsuunisade ei nimittäin ole ihan mikään pikkusade. Polut oli paikoin muuttuneet vesiputouksiksi ja marssimme nilkkoja myöten vedessä. Sade onneksi lakkasi nopeasti ja ilma oli täydellisen raikasta. Uupumuksen takia kahden tunnin matkaan meni yli kolme tuntia, mutta Ghandrukissa löysimme ihanan hostellin, jonne ei meidän lisäksi ilmestynyt ketään muita. Päivässä kertyi kilometrejä 20km ja vaellustunteja 14. Illalla sade saavutti meidät ja paukutti kattoja niin kovaa, että luulin kattopeltien tippuvan ja epäilin, etten saa ikinä unta. Aamulla heräsin 11 tunnin sikeiden yöunien jälkeen upeaan aamuun.

PÄIVÄ 5: GHANDRUK - BIRETHANTI (Nayapul)

Viimeisenä aamuna söimme aamupalan ja lähdimme loikkimaan portaita alaspäin. Jalat huusi hoosiannaa, mutta kyllä me sitkeästi jaksettiin taivaltaa halki kylien. Paikalliset loikki portaita flipflpeissa ihan mennen tullen samalla kun länkkärit otti joka askeleen varovasti. Sattuipa tiellä tulemaan vastaan mies, joka pyysi apua satutettuaan kätensä. Sairaanhoitaja-Jen teki nopean diagnoosin, että käsi oli murtunut tai jopa poikki. Paikallisilla ei ole hajuakaan ensiavusta ja tarjosimme hänelle muutaman särkylääkkeen ja kehotimme pitämään kättä koholla sekä etsimään kylmää vettä, jonka alla pitää kättä ennen kuin menee myöhemmin sairaalaan. Mies todennäköisesti jätti menemättä sairaalaan, sillä vuorelta on tuntien matka alas ja päälle vielä bussimatka ja kalliit sairaalalaskut. Voi toista...

Matka alas sujui melko rattoisasti hyvässä säässä. Aikaa meni viitisen tuntia ja matkaa kertyi arviolta noin 8 kilometriä. Birethantissa päätimme ottaa taksin takaisin Pokharaan, sillä sade yllätti juuri kun pääsimme maaliin. Illalla lepäsimme ja valmistauduimme seuraavan päivän 9 tunnin bussimatkaan. 

(Äitille tiedoksi, että tätä tekstiä sun ei kannata lukea.)

Okei, ei se nyt ihan niin rattoisasti mennyt. Viimeisenä päivänä taapertaessamme alaspäin meidän piti ylittää kohiseva vesiputous turvallisesti jykevää siltaa pitkin. Paitsi että silta oli yön rankkasateiden aikana pyyhkiytynyt pois. Vaihtoehto A oli kääntyä takaisin ja tulla alas toista reittiä, joka veisi päivän enemmän aikaa. Vaihtoehto B oli ylittää joki. Onneksi paikalle sattui eräs paikallinen, joka hämmästeli siltaa yhtä paljon kuin mekin. Hetken pällisteltyään mies nappasi maasta kepin ja kahlasi virran yli. Vettä oli noin polveen asti, virtaus oli todella voimakas ja matkaa oli noin seitsemän metriä. Hän auttoi meidät säälittävät länkkärit yksitellen joen yli ja jatkoi sitten tyytyväisenä matkaansa. Jäimme pelipaikoille odottamaan muita tulijoita ja avitimme heidät vesiputouksen yli. Eräs espanjatar huokaisi helpotuksesta päästyään vastarannalle, sillä pelkäsi kaatuvansa, jolloin passit, rahat ja vaellusluvat tuhoutuisivat. Jos tuossa putouksessa kaatuisi, olisi se kuuluisa henkikulta se josta kannattaisi huolehtia. 

Teimme siis matkaa ilman opasta. Reitti oli todella hyvin merkitty, mutta silti joissakin paikoissa matkaopas olisi ollut ihan kiva. Suunnistajana tiedän, että karttaa ei saa syyttää, jos ei osaa ja eksyy reitiltä. Totean, että sama sääntö ei päde nepalilaiseen karttaan,vaan SE OLI SURKEA. Matkat ja korkeudet heitteli todella pahasti, eikä välillä ollut hajuakaan missä menemme edes viiden kilometrin säteellä. Toinen paikka, kun opas olisi ollut kiva, oli kun tie oli pahoin tuhoutunut ja paikalliset työmiehet rakensivat paraa'aikaa uutta tietä. Marssimme tyytyväisenä miesten ohi pöheikköön, jossa astelimme pitkin kaatunutta puunrunkoa ja hypimme mutaisten juurakoiden yli rukoillen, että kukaan ei putoa. Hups. 

Kolmantena päivänä laskeuduttuamme Poon Hilliltä ja taapertaessamme Ghandrukiin huomasimme, että vuoristoviidakko kuhisee iilimatoja. Niitä oli kaikkialla - isoja, pieniä, läskejä, suikulamaisia. Jeniä puri peräti neljä iilimatoa ja voin sanoa, että iilimadon purema ei ole kaunis, vaan se tupruttelee sitkeästi verta minuutteja vielä sen jälkeenkin kun madon on saanut irrotettua hyttyssuihkeella. Illalla kaikkien housunpuntit olivat täynnä niitä luikeroita. 

(Äiti saa jatkaa lukemista.)

Istun parhaillaan Papa's Homessa 39 asteen kuumeessa, joka on tehnyt tuloaan jo monta päivää. Luke ja Jenkin niiskuttivat ja köhivät koko reissun, mutta itse sain flunssan kunnolla vasta bussissa takaisinpäin. Talon ihana isoäiti (joka ei puhu sanaakaan englantia) on huolehtinut siitä, että syön aamuriisit ja muistan juoda paljon kuumaa vettä ja teetä. Aamulla hän istui vieressä ja vahti, että en riehu ja että minulla on riittävästi päällä. Oli ihana tulla takaisin talolle, koska tuntui että olisi kotiin tullut ♥ ...paitsi että kämpässäni odottava torakka ei varmaankaan ilahtunut kun tulin sen häätämään mun kamojen kimpusta.  

Hello again!

(Mom, you are allowed to read this part)

This time I’ll be telling about our amazing (and quite spontanios) trip to Annapurna. One day a young chap, Luke, 27 from England appeared to Papa’s home. He had been volunteering there couple of years ago and I found out that they were going for trekking. So of course I wanted to join them! …but first I had to get the trekking permit and buy a bus ticket from the other side of the city.

DAY 1: KATHMANDU – POKHARA

We left by bus on Monday morning at 7. I had booked the cheapest bus without A/C, but luckily we all got transferred to a better and bigger bus with A/C and water bottles and Wi-Fi and everything. Not bad for 8 dollars, when other’s had paid 15 dollars.

So let me tell you about the bus ride. Imagine the most awful road you can. Now double it and you get a picture how bad the roads were in certain areas. Imagine sitting on earthquake machine (this thing we have in our science park in Helsinki) for eight hours. Yup, that was our bus ride. But the views were amazing! Oh, the mountains..

There was a little yellow-hatted shrine standing on the top of the hill. The brown river flowed under the small and rusty freight elevator the locals had made. A huge falcon was flying aroung the valley and the neon-coloured flowers gave a pinch of colour to the scenery.

Most of the houses were build like aunt Josephine’s house (pic). The house in the other picture is build well compared to the little shacks that had only the doorstep build to a steady ground. In 50 years a earthquake of more than 8 magnitues is supposed to hit Kathmandu, so that’s when all of those houses will fall and be destroyred.. How lucky we are, really.

In Pokara I met Luke and his amazing mom Jen. We had our evening rice and returned to the hostel, where the fans and electricity wasn’t working. Classic.

DAY 2: NAYAPUL – ULLERI
In the morning we took a taxi that took us to Nayapul, 1,5 hours from Pokhara. At first we walked a long dusty road until we turned to the forrest.  But that was a trap: we had probably thousand steps waiting for us in the forrest. The weather was hot and humid and the steps were probably made for giants. We stopped only to have an evening tea (..so English..)  and after our stop began the stairs. No shade, just stairs… up…up… until we finally reached Ulleri. We spent a couple of minutes thinking if we should spend the night in Nice View-, Great View- or Super View guest house, but because superlatives rock, the Super View won. We actually stayed there for free! Perks of trekking at the off-season.

DAY 3: ULLERI – GHOREPANI

On our second day we woke up at 6.30 and left the house at 7. We had a few steps there, but after that it was so enjoyable compared to the stairs we climbed yesterday. We walked in the woods and enjoyed the waterfalls and a little stream that was burbling next to us. We almost got crushed by donkies that walked the steps so easily. How? They have four legs and I struggled with two! In one point we got accompanied by a weird pack of dogs. It was nice to have some company tho.

We reached Ghorepani in four hours. We walked really slow and I have to reveal that Jen is almost 60, and she just rocked it! How strong and determined she was, wow..
In Ghorepani we met a few English guys, with whom we played card and drank tea. Can it get more English than that? And you know, they kept apologizing if somebody had to pick up the pack or somebody couldn’t place a card. Whaat? That would never happen in Finland. It’s not about the victory, it’s about crushing the opponent completely. Imagine playing Uno with the English? No thnx.

DAY 3: GHOREPANI – POON HILL – GHOREPANI – GHANDRUK

I’ve done many crazy things in my life when it comes to sports. I ran 30 kilometers when I was 14 and that’s the only thing tougher than the walk up to Poon Hill at 4.30 am. I ran all the way up and reached the top first, but I really felt it. My thighs were burning. And the sunrise? Oh… well… let’s just say that now I can say that I’ve stood in the middle of a cloud in 3200 meters.

After getting down we ate some porridge and started trekking towards Ghandruk. Along the way we saw Annapurna’s mountains while walking up and down. The trek was long and exhausting, but sometimes you just had to stop and wonder how something so beautiful can exist.

We reached super small village called Tadapani at two o’clock and that’s when the monsuun rain started. We ate veggie curry with Tibetan bread and it was sooo good. We even met a Finnish guy! He sat with us and started talking to us, can you imagine? Then he asked asked where we’re from and after revealing that I’m from Finland he suddenly started talking in Finnish. You never meet any Finns and if you meet, they wont talk to you. But there we were drinking tea together.

Everybody else stayed in Tadapani because of the rain, but not us. Maybe we were a bit crazy, because the path had turned into a stream. Luckily the rain stopped soon! The air was so fresh and the weather was super nice. Finally we reached Ghandruk after 3 hours of walking. On that day we walked 20 kilometers for 14 hours, so I can tell you that we were all pretty tired. We found this nice little guest house that was empty. In the morning I woke up to amazing view after sleeping for 11 hours.

DAY 4: GHANDRUK – BIRETHANTI (Nayapul)
On our last day we ate breakfast and started our journey down. The legs sang hoosianna but what can you do. The locas ran the stairs down while we westerners walked really slowly and carefully. We even met a local guy who had broken arm. The people here have never heard of first aid so we had to tell him to find cold water, keep the hand in upright position, take pain killers and go to a hospital later. He probably didn’t go, because the way down takes many hours and the hospital’s are expensive. Poor man..

The end of the trek went nicely. 5 hours and 8 kilometers after we reached Birethanti, were we took a taxi back to Pokhara where we rested and got ready for next day’s bus trip back to Kathmandu.

(Mom, you shouldn’t read this part..)

Okay, it didn’t go as nicely as I told. On our last day we were supposed to cross a waterfall… exept the bridge had fallen at night. So we had two options: A) go all the way back to Ggandruk and take the other route back which takes hours, or B) get across the waterfall. Luckily a local guy came there after us and after checking out the situation he grabbed a stick and walked across the river. Then he helped us, pathetic westeners, to get across. We waited there for the other trekkers and helped them to cross the river. But it’s wasn’t easy, the river flowed with quite a force and the journey was at least 5 meters. One Spanish girl said after crossing the river that she was afraid that she might fall and lose her passport and money and phone. Well, what about your life?

We traveled all the way without a guide. The route was marked clearly, but in some places it would’ve been nice to have somebody who knew where we were. As an orienteerer I’ve been told not to blaime the map if you are lost. But that really doesn’t apply to Nepal. That map was TERRIBLE. Most of the time we had no idea where we were, because the routes and altitudes were all marked wrong.
We also took a little detour when the road was damaged and local men were making a new road. We just kept on going and found ourselves in the middle of a bush trying not to fall while standing on the branches and hoping to get across safely. 

On our third day after getting down from Poon Hill and trekking towards Ghandruk, we noticed that the mountain jungle is full of leeches. Big, small, fat, slim.. Jen got bitten for four times and the bleeding stops minutes after you’ve gotten the leech out. In the evening the trekkers pants and shoes were full of those bastards.

(Okay mom, keep on reading.)

I’m currently sitting back at Papa’s Home with a fever of 39 degress. Luke and Jen were also coughing and sneezing, but apparently they didn’t get as sick as I did. The lovely granny who lives in the house (and doesn’t speak any English) is taking care of me. She made me eat some rice and made sure that I remember to drink hot water and tea. It was nice to get back to the house, it felt like I coming back to home after a long trip ♥  But I bet that the cockroach in my room wasn’t as pleased as the kids when I shooed it away.