Lupasin kertoa aiheesta myöhemmin lisää, ja nyt alkutohinoiden jälkeen on hyvä hetki sille. Varautukaa syvälliseen tykitykseen.
Miksi Nepal? Sitä kaikki kysyivät kun lähdin. Jos totta puhutaan, en tiedä. Kuten sanoin, se vaan tuntui hyvältä, ja oon tottunut kuuntelemaan intuitiota ja menemään sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Tansaniassa päätimme Annan kanssa lähtevämme Aasiaan ja Intia kuulosti eksoottiselta. Joku maa, jossa ihan kaikki ei ole käyneet ja joka tarjoaa haastetta ja erilaisen kulttuurin, erilaisen maailman. Päädyimme kuitenkin Nepaliin luonnon ja pääosin naisten turvallisuustilanteen takia. Mielessä kävi myös Indonesia ja Vietnam, mutta tiesin, että Nepal se olla pitää. Kun Anna ilmoitti jättäytyvänsä reissusta, mietin myös Filippiinejä ja Austraaliaa. Turhaan, Nepal se olla pitää.
Tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta rakastan haasteita, koska haasteiden kautta kehityn ihmisenä. Pakkoa myöntää, että ei ehkä helpoin filosofia elää elämää, koska tuntuu että ikinä ei ole tarpeeksi ja aina voisi olla parempi versio itsestään. Toisaalta taas se on se syy, miksi olen valmis heittäytymään fyysisesti ja henkisesti äärirajoille. Selkeämmin asian voisi ilmaista, että rakastan sitä, kun koko elämäni on epämukavuusalueella. Onneksi meillä on mahdollisuus matkustaa, nähdä ja kokea, ja ruokkia tätä halua kehittyä jatkuvasti. Haluan olla se mummo, joka kertoo lapsenlapsille tarinoita maailmasta, seikkailuista ja ihmisistä ja heidän unelmistaan.
Olen myös huomannut, että tarvitsen haastetta, siksi valitsen epätavallisia työpaikkoja ja olen valmis kaikkeen hulluun. En sano, että vaikka lastentarhanopettajan tai vammaispalvelutoimiston sosiaaliohjaajan työ olisi helppoa, päinvastoin, kunnioitan heidän työtään suunnattomasti, mutta tarvitsen erilaista haastetta, suomeksi ilmaistuna varmaankin henkisesti raskaampaa työtä. Tähän asti olen ollut tyytyväinen alaikäisten turvapaikanhakijoiden, lapsivankien, vaikeavammaisten ja katulasten kanssa. Suomeen palatessani jatkan erityisopettajan opintojani, koska pelkkä luokanopettaja ei riitä minulle. Minun pitää saada työstäni oman näköistä ja todella päästä tekemään työtä oman persoonani kautta, sekä päästä haastamaan itseäni ja ajatusmaailmaani joka päivä. Tarvitsen työssäni ja elämässäni aivopähkinöitä ja aikaa luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Välillä mietin, miten näin empaattisena ihmisenä kestän rankkoja työpaikkoja. Vastoin ihmisten odotuksia en heijaa edestakaisin iltaisin sängylläni ja mieti kaikkia kauheuksia, joita olen kuullut ja nähnyt. Ajattelen asiaa niin, että maailmassa tapahtuu aina pahoja asioita hyville ihmisille, mutta minä voin olla apuna helpottamassa sitä taakkaa edes hetkeksi. Ne on ne pienet hetket, nopeat kiitolliset vilkaisut ja onnelliset hymyt.
Opintojen alussa ajattelin, etten ikinä halua tehdä nuorten kanssa töitä, koska nuoriin on vaikeampi saada yhteys, kun vaikka pieniin lapsiin. Näin ajattelin, mutta päinvastoin, olen huomannut että tulen parhaiten juttuun juuri nuorten kanssa, ja nuoret tulevat minun kanssa hyvin juttuun. Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa, kuin vaikka se, kun hiljainen ja sairas tyttö uskaltautuu ulos vuoteestaan koska näkee mut tanssimassa luokkahuoneen edessä samalla kun opetan matematiikkaa swahiliksi. Tai se, miten kuoreensa sulkeutunut nuori poika istuutuu viereen, ja kertoo elämäntarinansa juuri minulle. Nämä lapset unohtavat nimeni ja asiat, joita heille sanoin ja asiat, joita heidän kanssaan tein. Mutta he eivät unohda sitä, miltä sain heidät tuntemaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa he muistavat sen nuoren tytön, joka auttoi heitä kun heillä oli vaikeaa, ja miten hyvältä heistä tuntui siinä hetkessä. Ehkä he päättävät hakeutua itse vapaaehtoisiksi tai hakeutua vaikka sosiaalialalle pienipalkkaiseen ja aliarvostettuun ammattiin, mutta jossa sinun työsi todella tekee merkityksen ihmisten elämään.
Kohtelen kaikkia kuten toivoisin heidän kohtelevan minua. Rakastan pieniä tekoja, joita toinen ei välttämättä edes huomaa, mutta jotka vaikuttavat heidän päiväänsä positiivisesti. Haluan laittaa hyvän kiertämään ja tehdä maailmasta edes ripauksen paremman paikan. Suomessakin on paljon tehtävää, mutta vieraassa kulttuurissa eläminen antaa suuremman mahdollisuuden kehittyä ja oppia. Haluan ymmärtää ihmisiä ja tietää, miten auttaa heitä parhaiten. Ketään ei voi pelastaa eikä yksi ihminen juurikaan saa muutosta aikaan, mutta ehkä yksi hyvä teko saa aikaan pienen hyvien tekojen aallon, joka kantaa muidenkin ihmisten elämään. Yksi pieni hyvä teko voi ravisuttaa muutaman ihmisen maailmaa juuri sopivasti.
Tehkää työki ♥
On my first post I promised to tell you
later why Nepal. So here we are, hold on to your hats!
Why Nepal? Everybody keeps asking me
that. To be honest I don’t know, it just felt good, like I said earlier. I’m
used to follow my intuition and do things that feel right. In Tanzania me and
Anna decided that next trip would be to Asia. India sounded excotic, but we
talked about the security and came up with Nepal. We also thought about Vietnam
and Indonesia, but it was always Nepal. Even when Anna got a job and thought
about the Philippines and Australia. But no, it was always Nepal.
It’s such a cliché to say, but I love
challenges because after confronting them I grow up as a human being. It’s not
the easiest philosophy to live by because you are never enough and you could
always be a better version of yourself. But this is also the reason why I want
to see and learn, why I push myself to my limits. I love when my whole life is
out of my comfortable zone. I’m so lucky because I can travel, see and
experience stuff. I want to be the grandma who has had crazy adventures and who
has amazing stories about people and their dreams.
I have also noticed that I need challenges, that’s why I always choose the unusual places to work. I don’t say that working for example in a kindergarten is easy, no, I really appreciate their work, but I need different kinds of challenges. In English I’d say that I need a job that’s more mentally challenged. I have loved working with refugees, child prisoners, severely disabled people and street kids. When I ho back to Finland I will continue my studies as a special education teacher, because “normal teacher” just isn’t enough for me. I need new stuff to think and I need to challenge daily the way I see the world.
Sometimes I think how can I do this work as an empath, but I think that bad things always happen for good people. I can be there to help them, even for a little while. Give confrot and show, that somebody cares and there still is some goodness. It’s all about the small things: quick grateful glances and happy smiles.
When I started my studies I though that
I don’t want to work with young people, because it’s so hard to find the
connection. Nope, now I’ve notived that it’s easy for me to work with older
kids. Nothing brings me greater joy than seeing a sick girl getting out of her
bed just to see you dancing in front of the classroom while teaching math in
Swahili. Or when a quiet little boy sits next to you and tells his life’s story
to you, and only you. These kids
will forget my name and the things that I did with them. But they won’t forget
how I made them feel. Maybe someday they remember me and they want to help
somebody or apply as a volunteer.
I treat everybody the way that I would
like them to treat me. I love small acts of kindness, so small that the other’s
don’t even notice them, but they will affect their days positively. I want to
make the world even a little better place. There is much to do in Finland, but
when I combine my will to help and traveling, I think I gain so much more. I
want to understand people and find the best way to help them. You can’t save
anybody and one people won’t make a change. But maybe one act of kindness
starts a wave of many kinds acts that reach many people’s lives. It’s good to
shake things up a little bit – in a good way.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti