KIITOS / THANK YOU / DHANYABAD NEPAL

Kolmen kuukauden taipaleeni on nyt takana ja lentoni Suomeen lähtee illalla. Matkaani mahtuu tunneskaalan jokainen tunne, kolme vuodenaikaa, huimia seikkailuja ja joukko ihmisiä, jotka tekivät ajastani Nepalissa ikimuistoisen.Viimeiseen postaukseen haluaisin tiivistää kokemuksia ja ajatuksia, joita olen pohtinut näiden kuukausien aikana.

Matkustellessa mieleen nousee aina superlatiiveja kuvaamaan kaikkea ja tuntuu, että ajan myötä sanat menettävät merkityksensä. Nyt voin kuitenkin sanoa, että Nepal on kaunein, upein, erikoisin ja taianomaisin paikka, jossa oon ikinä käynyt, ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä yhtään liioittelematta. Saa olla aika upea paikka, että saa minut haukkomaan henkeä tai vuodattamaan onnenkyyneleitä yhtä tiukkaan tahtiin kuin Himalaja. Himalaja jää mieleeni erityisesti myös siksi, että sen lisäksi että pääsin haastamaan itseäni, pääsin todistamaan ihmisten sitkeää kamppailua saavuttaakseen unelmansa. Everestiä katsellessa en yhtään ihmetellyt, miten mokoma kukkula saa niin monet ihmiset tekemään sekopäisiä asioita ja toteuttamaan hulluja unelmiaan huolimatta kaikista muisto- ja hautakivistä, joita vuoren rinteellä näimme.

Kathmandu on ihan hullu paikka – en pitänyt (enkä tiedä ketään, kuka olisi ikinä tykännyt). Mutta heti kun keskustan hälinästä pääsee, on edessä paratiisi. Kathmanduussa asuessani muistin jälleen miten kiitollinen saan Suomessa olla kaikista pienistä arjen iloista. Ette tiedäkään miten iloinen olin festivaalikauden ajan, kun kaikki kaupunkilaiset lähtivät kotikyliinsä, mikä tarkoitti sitä, että minun kämppään riitti sähköä ja vettä joka päivä. Vaatteet oli niin tomussa, että niitä ei saanut kunnolla pestyä ja etenkin talviaikaan oli yhtä tuskaa käydä jääkylmässä suihkussa. Seinillä kiipeili kaikenmaailman ötököitä (ja voitin verisen sodan luteita vastaan), ja silti olin Nepalin asteikolla oikea onnenpekka! Joka kerta kävellessäni kaupunkiin kävelin slummialueen halki, jossa talot on rakennettu kaikesta materiaalista, mitä vaan on sattunut haalimaan. Tuntui niin väärältä sujauttaa rahapussi piilotaskuun tietäen, että sillä rahalla saisi suuri nepalilainen perhe rahoitettua lastensa koulutuksen. Kaikkia ei kuitenkaan voi pelastaa…

Kuten Tansaniassakin, ihmiset tukeutuvat toisiinsa. Tilastot huutavat miten ruoka on vähissä ja rahaakaan ei ole, eli ihmisten täytyy olla todella onnettomia. Vaan ei, uskallan väittää, että me kaiken materian keskellä olemme huomattavasti onnettomampia. Olen luennoinut monikulttuurisesta työstä useaan kertaan ja joka kerta keksin yhteisö- ja yksilökulttuureista jonkin uuden näkökulman. Yhteisökulttuureissa ihmiset on suurta perhettä, tosin täällä hieman eri tavalla kuin Tansaniassa vahvan kastijärjestelmän takia, mutta silti. Ihmisen kohdatessa kysytään, onko toinen syönyt tänään. Ai ei? Tässä, ota hieman leipää. Ehkä seuraavalla kerralla kysyjällä ei ole ruokaa ja hän tietää toverin esittävän saman kysymyksen. Ihmiset välittävät toisistaan ja auttavat toisiaan (…mutta tietenkin jos ole valkoinen niin sinun odotetaan ajoin heittävän muutama ropo kiitokseksi…). Mutta entä jos et pääse osaksi yhteisöä? Synnyt vammaisena tai olet liian erilainen? Kukaan ei välitä sinusta äitiäsi lukuun ottamatta, eikä välttämättä hänkään jos olet ollut häpeäksi perheelle. Sinun tulee siis sopeutua joukkoon ja saada muiden hyväksyntä.

Yksilökulttuureissa voit olla kuka haluat ja saat elää elämäsi vapaasti, itseäsi haluamallasi tavalla toteuttaen. Mutta ihmiset eivät ole läheskään samalla tavalla ystävällisiä ja avuliaita. Suomessa pakkaan usein kaupassa perässä tulevan mummon ostokset tämän maksaessa ja kiitokseksi saan usein vain epäluuloisen murahduksen. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä ja ihmiselle luontaisen laumakäyttäytymisen puuttuessa yksilöt vetäytyvät omaan onnettomuuteensa. Kumpi sitten on parempi?

Nepalissa ihmiset myös kohtelevat toisia, etenkin vanhempia, kunnioituksella ja kunnioitus onkin yksi kulttuurin kulmakivistä. Nuoremmat kunnioittavat vanhempia sisaruksia ja vanhemmat sisarukset isää ja äitiä. Suomessa tilanne on hyvin erilainen. Vanhemmat etsivät apua pitääkseen teininsä kurissa ja koulujärjestelmä on kriisissä lasten kunnioituksenpuutteen takia. Täällä on ihan uskomatonta, miten nuoremmat auttavat vanhempia ilman jupinoita, ja vanhemmat lapset auttavat kotitöissä omatoimisesti silloin kun äiti ja isä ovat kiireisiä tai väsyneitä. Juttelin nuorten kanssa aiheesta ja kerroin lahtelaisopettajasta, joka oli menettänyt työnsä nuorten kanssa sattuneen välikohtauksen takia, mutta eihän ihmiset täällä voineet edes ymmärtää, koska se olisi jotakin täysin absurdia, että kunnioitusta ei olisi. Ihmisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta ei voi edes ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Oon liftannut paikallisten kyydissä, oon juonut teetä tuntemattomien kanssa ja oon aina saanut apua jos oon seissyt keskellä tietä näyttäen kysymysmerkiltä. Pitää vaan keksiä motiivi auttamisen takana ja se, kehen voi luottaa ja kuka haluaa oikeasti auttaa auttamisen ilosta. 

Mutta jos näiden kulttuurin kulmakivi on kunnioitus, meillä länsimaissa on luottamus ja käytöstavat. Edelleen en ole sitä faktaa suostunut ymmärtämään, että täällä ei sanota kiitos, ole hyvä tai saisiko. Kuulemma lapset kiittävät vanhempia osoittamalla heille kunnioitusta, mutta tämä ei vaan mene minulle jakeluun. Ihmiset rykii ja syljeskelee kaduille jalkoihisi kun kävelet ohi ja valkoisten (ainakin kokemukseni mukaan?) odotetaan aina väistävän. Pari kertaa testasin ja en väistänytkään, jolloin meillä kolahti olkapäät rajusti vasten toisiaan. Ei reaktiota. Lisäksi vietettyäni talolla kolme kuukautta olisin toivonut pientä juhlistusta viimeisenä iltana, mutta edes kukkakranssia en saanut.

Suurempana ongelmana näen kuitenkin luottamuksen puutteen. Petetyt lupaukset, valheet ja asioiden kaunistelu on arkipäivää. ihmiset tajua, että jos minulle luvataan jotain, niin järjestän aikatauluni ja suunnitelmani luottaen, että ihminen pitää lupauksensa. Mitään ei saada aikaiseksi, mutta silti luvataan, että huomenna sitten. 

Viimeisen aamun juhla-ateria! 

Nepalissa on samaa rentoa hakuna matata –meininkiä, kuin Tansaniassa, ja täsmällisen suomalaisen se meinaa ajaa hulluksi, oikeasti. Jos kauppa aukeaa kello 10, se aukeaa oikeasti klo 10.30. Jos sovitaan, että lähdetään pelaamaan jalkapalloa klo 16, on porukka valmiina vasta 16.15. Jos sinulle sanotaan, että sähköpostiisi vastataan 17.11, sinun on parasta kysellä sen perään 21.11 koska kukaan ei enää muista viestiäsi. Kaikki täällä valmistetut tuotteet on vähän sinne päin, mutta hei, nou problem, it’s Nepal! Jaliskentältä löytyi iso pääkallo, mutta hei, nou problem, it’s Nepal! Koko Nepal on hallitusta ja rouva presidenttiä myöten niin rennolla päällä, etten lainkaan ihmettele, miksi maa ei kaikesta potentiaalistaan huolimatta pääse kehityksessä eteenpäin, kun mitään ei saada aikaiseksi, ja vastaus kaikkeen on aina ”en tiedä”, eikä asioista viitsitä ottaa selvää.

Pohdin myös eräänä päivänä, että miksi Nepalin pitäisi kehittyä? Kehittyneet maat sysäävät tänne rahaa erilaisten tukien muodossa ja matkustajilta voidaan periä törkeitä hintoja, koska heillä sitä rahaa piisaa. Tukirahat päätyvät helposti rikkaiden taskuihin, koska korruptio, ja köyhä kansa pysyy köyhänä. Mutta eihän köyhien asiat kiinnosta – mitäs elivät huonon elämän ja syntyivät aiemman elämän syntien takia alempaan kastiin. Oma ongelma. Kastijärjestelmä ottaa pattiin. Ihmiset käyttävät tuhottomasti aikaa ja rahaa vain osoittaakseen, että heilläpä on rahaa ja valtaa samalla kun joen toisella puolella slummialueen lapset haaveilevat koulunkäynnistä. Paras tapa auttaa onkin panostaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon, sekä tarjota mahdollisuuksia tavallisille ihmisille ja huolehtia, että asiat todella tapahtuu sovitusti. 

© Mitchell Silver

© Mitchell Silver

Mutta Nepal on onneksi ottanut rohkean harppauksen eteenpäin ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa, jos verrataan esimerkiksi naapuri-Intiaan. Lain mukaan nainen ja mies on tasavertaisessa asemassa, mikä ei tietenkään ole vielä siirtynyt käytäntöön asti, mutta joku päivä tämäkin toteutuu. Perheissä on edelleen selkeä ”isä on perheen pomo” –asetelma, joka kyllä ärsytti päivittäin. Miksi miehet eivät voi siivota omia asioitaan tai osallistua mihinkään kotitöihin? Miksi isä on pelottava perheen auktoriteetti joka perheessä? Vähäisestä vedenkulutuksesta kyllä muistutetaan kaikkia, mutta oma auto pestään kahdesti viikossa.

Kun ihmisarvot saadaan kohdalleen, on aika huolehtia eläimistä ja luonnosta. Aiemmin mainitsin, että ihmiset oikeasti välittävät eläimistä, mutta eivät vain osaa huolehtia niistä tai eivät jaksa välittää niiden kohtelusta. Tuntuu oudolta nähdä rikkaiden perheiden isät koiralenkillä kultapantaisten dobermannien kanssa samalla kun kirppuja kuhisevat katukoirat juoksevat kolmella jalalla laumoissa kaatopaikalla tonkien roskia. Lisäksi ihmiset aina valittavat siitä, miten kaikkialla on roskia, mutta seuraavassa hetkessä heittävät itse jokaisen karkkipaperin maahan. Onneksi Nepalissa on ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan aikaa ja rahaa tehdäkseen muutoksen kaiken hulluuden keskellä. Vierailin Sneha’sin koiratarhalla useaan kertaan auttamassa koirien hoidossa ja tapasin miehen, joka on ottanut vastuulleen Bagmati-joen siivoamisen roskista joka lauantai. Nämä ihmiset ovat muutoksen edelläkävijöitä. Jacque Frescon sanoin ”if you think we can’t change the world, it just means you’re not one of those that will.” Vaikeinta on olla ensimmäinen, joka tekee muutoksen, koska oma työ tuntuu niin pieneltä ja huomaamattomalta. Mutta siitä se lähtee, jonkun pitää aina olla ensimmäinen.

Niin paljon kuin Nepalia rakastankin, on ihana tulla kotiin. Mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä hämmentyneemmäksi tulin. En tiennyt mitä tunsin ja ajattelin ja jotkut ajatukset eivät tuntuneet oikeilta. Samaan aikaan laskin iltaisin päiviä, milloin pääsen kotiin, mutta samaan aikaan tiesin, että sen sijaan että ikävöisin omaa perhettä, tulen ikävöimään perhettä täällä. Ajan myötä ikävä helpottaa ja muistot kulkevat mukana aina, mutta kun on kasvanut näin tiiviisti osaksi suurta perhettä, on lähteminen silti vaikeaa. Viimeisen kahden viikon aikana olen huomannut, miten Nepal on alkanut ärsyttää. Olen väsynyt asioiden hoitamattomuuteen ja siihen, että ihmisen sanaan ei voi luottaa. Välttelin suihkua viimeiset viikot, sillä säiden kylmentyessä suihkut kävivät sietämättömiksi, etenkin kun olen tällainen kylmäkalle. Kathmandun tomuisuus ja kolmen kuukauden jatkuva ”flunssailu” (= kylmästä johtuva limaisuus ja saasteista johtuva kurkkukipu) alkoi todella käydä hermoille. Hidas wifi, joka ajoin esti yhteydenpidon kotiin, alkoi todella ottaa pattiin henkisesti etenkin, kun koti-ikävä vaan kasvoi kasvamistaan. Ikävöin läheisen kosketusta ja halaamista, sillä täällä jos kosken lapsiin (muutamaa lasta lukuun ottamatta), he ujuttautuvat pois käteni alta todella vaivautuneina ja opin nopeasti olemaan koskematta. Samaan aikaan kuitenkin huomasin tutustuneeni jokaiseen lapseen ja löytäneeni heistä jokaisesta jotain erityistä. Tiesin saaneeni jotain hyvää aikaan. Tässä tapauksessa kyse oli osoittaa, että joku tässä maailmassa välittää juuri sinusta, joku käyttää omaa aikaansa ollakseen kanssasi ja huolehtii, että sinulla on kaikki hyvin, sillä vaikka perheellä on isä ja äiti, oli isä enemmänkin pelottava auktoriteetti ja äiti kiireinen kotiäiti. Tiesin saavuttaneeni jokaisen lapsen luottamuksen. Tiedän talon tavat ja tunnen olevani kotona ja tiedän, että minusta välitetään yhtä paljon, kuin minä välitän. Jokaisen lapsen kanssa on omat jutut, omat vitsit ja oma tapa kommunikoida. Viimeisenä iltana kaikki varmistelivat, että enhän unohda heitä. En ikinä. Edelleen ajattelen usein Tansanian lapsivankeja ja luen heidän minulle kirjoittamia kirjeitä. Hyvä puoli tässä on, että voin aina kirjoittaa lapsille sähköpostia ja tiedän, että viesti menee perille. Ja… Kaikesta kauheudesta huolimatta tiedän ikävöiväni Kathmandun tomuisia kujia ja auringonlaskua Himalajan vuorien taakse.

© Mitchell Silver

Tapasin matkani aikana upeita ihmisiä ja jokainen jätti pienen jälkensä. Kiitos Johanna, Stian, Babu Natalie, Caroline, Janif, Adi, Daniel, Nick, Harry, Luke, Jen Lucie, Gerard, Tom, Erika, Darlene, Sara, Jessica Mitchell, Claudio, Hannah, Chuen & Michelle ♥

Viimeisellä viikolla katselimme, kun muut pelasivat pingpongia ja halasin yllättäen Bhupeshia takaapäin, koska minä itsekkäästi kaipasin ihmiskosketusta. Seisoimme siinä pitkään katsoen peliä ja kun ajattelin, että Bhupesh on vain liian kohtelias pyytääksen minua lopettamaan halaamisen, laskin käteni. Varovasti hän kuitenkin otti ranteistani kiinni ja nosti kädet takaisin ympärilleen ja piti käsistäni kiinni varmistaen, etten laske niitä uudestaan.

Näihin tunnelmiin päätän matkakertomukseni. Kiitos kaikille lukijoille ja KIITOS NEPAL ♥ 

My journey is almost finished as I leave Nepal today and head back to home today. When traveling I always think of superlatives to describe places and feelings, and I think that many words have lost their power. But now I can honestly say that Nepal is the most beautiful, amazing, special and magical place that I’ve ever visited, and really mean every word. Nothing has left me speachless or made me shed tears of joy as often as the Himalayas. I’m grateful that I got to visit the mountains and challenge my mind and body, but also see lots of people fighting to achieve their dreams. And when gazing at the Everest, I can understand why such a hill has made so many people to do crazy things despite all the tombstones we saw on our way up.

Kathmandu is a crazy place, I didn’t like it nor anybody else. But as soon as you leave the horrible city you are in a paradise. While living in Kathmadu I remembered why one has to be grateful about all the small things in life. Everybody went to their home villages during the festival season and I was thrilled to notice that I had water and electricity every day. Washing one’s clothes is pointless because they are so dusty and the cold showers are something I’m not going to miss. The walls were filled with crawling insects and I declared a war for the bedbugs that attacked my flat. And yet I was such a lucky person! Every time I wanted to visit the city center I walked trough a slum area. Many people in Nepal live without electricity, water and I wouldn’t call their residences as houses. I felt so wrong every time walking there because I knew that with the money I currently had in my pocket, a whole bunch of Nepalese kids could get an education. But unfortunately you can’t help everybody..

But like in Tanzania, here people help each other and I dare to say that people here are happier than hey are in Finland. Here everybody is a big family (well, not in the same way than in Tanzania because of the old caste system, but still). When you meet somebody you ask if they have eaten today, and if they haven’t, you offer them food. Maybe next time you are the one without food and you can trust your friend to help you in return. But what if you are left out? What if you are disabled or too different? You have to be part of the group, which means blending in and having everybody’s approval. In our culture you can be who you are and live your life the way you want. But people aren’t that kind of helpful in general. People only care about themselves and in the end of the day they go home and feel lonely and depressed. Which one is better?

The most important part of the culture here is respecting others. Younger siblings respect older siblings and older sibling respect mom and dad. In Finland the situation is very different when the school system is in crisis and parents are desperately trying to find help to raise their kids. Here I told the kids about the problems we have in Finland, for example a teacher got fired because the kids irritated her and she started shouting, but obvioisly the people here don’t understand. It’s so bizarre and disgraceful that they just don’t understand how somebody would act like that. But the people are so kind and helpful that you can't understand if you haven't been there. I've hitchhiked, drank tea with the locals and always somebody has asked if I need help if I have looked like I was in need of it. You just have to know who the motives behind their helpfulness, is it because they honestly want to help or is it because they just want something from you?

But if here respecting others is the culture’s most important part, for Westeners is trust and manners. I still don’t understand the lack of basic manners, like people not saying thank you, please or may I have. I heard that the kids show their gratitude by being respectful, but I just don’t get it. People are spitting on the streets (and sometimes right in front of you) and the locals don’t give space for white people when walking the streets, but they always expect me to give space. Couple of times I didn’t give space and our shoulders bumbed to each other. No reaction. Also, after spending three months at the children’s home I hoped that we would have a little celebration or I would get a flower or something. Nothing.

The biggest problem for me was still the fact that you can’t trust people. False promises and lies are every where and people don’t understand that if they promise me something, I make my plans believing, that they will keep their promises. Nothing happens and when you ask, the response is always ”yeah, tomorrow”. In Nepal people have the same Tanzanian ”hakuna matata” –thing going on, and it’s driving me crazy. If a shop opens at 10, it actually opens at 10.30. If you tell the kids to be ready at 4 to go to the football ground, they are ready at 4.20 and then complain why they didn’t have enough time to play. If you buy something that’s made in Nepal, it’s probably shit, but hey, no problem, it’s Nepal! My work starts at 6.30 and one morning I got there at 6.34 and told everybody that I was sorry, and they just laughed. The whole country, including the government and miss president are so ”hakunta matata” that I’m not surprised why the country haven’t developed even though it has all the potential and resources.

Actually I was thinking the other day, why should Nepal develop? The developed countries are giving money and now they have a good reason to make the tourists pay so much for everything. But at the end of the day most of the money goes for the rich, and the poor stay poor. Nobody cares about the poor, because their previous lives were bad and now they were born in to a low cast. That’s their problem. Here people spend so much time and money just to prove that they are from a high caste, and the same time the kids from slums only dream about going to school. The best way to help is to focus on education and health services and creating opportunities and make sure that things happen as promised. 

But Nepal had taken a gigantic leap when it comes to human rights and equality. According to the law women and men are equal, but of course it takes time so that they actually are equal. The different gender roles can be seen every day, because women basically cook, clean and wash clothes and men.. well they are just scary authorities. But one day men and women will be equal here as well. Still, father’s are seen the big bosses of the families and they are scary authorities.

And after fixing the problems with human rights it’s time to take better care of the nature and the animals. I visited Sneha’s dog shelter for a couple of times and I met a man who started cleaning the river every Saturday. That’s super, because ”if you think we can’t change the world, it just means you’re not one of those that will” (Jacque Fresco) and somebody has to be the first. It’s not easy because your work doesn’t seem to make a difference, but eventually, one day, it will.

As much as I love Nepal, I can’t wait to get to home. The closer the flight date came, the more confused I became. I didn’t know what I felt or what I thought and some thought’s were negative, which didn’t feel right. At the same time I counted the days and knew, that I would miss Nepal and my family here. Few weeks before leaving I started to get really negative thoughts about Nepal. I am tired of not knowing what’s happening and not being able to trust anybody. The cold showers we’re unbearable especially during the cold season and after having a cold for 3 months (= cold mountain air & dusty Kathmandu, thanks!) I’m so done. The slow wifi, that sometimes made it impossible to keep contact to my family, was making me crazy especially when you felt home sick. But at the same time I notice how I’ve grown to love every kid. Everyone is special and I have my own jokes and ways of communicating with everybody. The kids were afraid, that I would forget them. Never. Still, after 3 years, I sometimes read the letters the child prisoners wrote me when I left Tanzania...And I have to admit, that I’m going to miss Kathmandu.

I’m also going to miss all the great people I met. Thank you Johanna, Stian, Babu, Natalie, Caroline, Janif, Adi, Daniel, Nick, Harry, Luke, Jen, Lucie, Gerard, Tom, Erika, Darlene, Sara, Jessica Mitchell, Claudio, Hannah, Chuen & Michelle ♥

Thank you Nepal and my amazing family. Until next time!

"You are not a guest, you are family."

Viimeinen työpäivä. Sekavat fiilikset. Onneksi palaan vielä yhdeksi yöksi ennen paluuta Suomeen, koska hyvästit nyt tekisi liian kipeää. Suuntaan siis viereiseen Bhaktapurin temppelikaupunkiin neljän päivän joogaretriittiin, sillä ei Nepalista voi tulla takaisin kokeilematta juuri tällä alueella syntynyttä joogaa ja meditaatiota.

Viime viikot ovat menneet todella nopeasti. Avaudun fiiliksistä tarkemmin viimeisessä blogissa, mutta sanotaan nyt, että en tiedä enää mitä ajatella tai tuntea. Fiilikset ovat vaihdelleet laidasta laitaan, toisena hetkenä olisin ollut valmis ottamaan lentokoneen saman tien Suomeen, seuraavana hetkenä olisin voinut pidentää viisumiani kuukaudella. Voih, miksi lähteminen on niin vaikeaa?

Talolla olemme tuttuun tapaan pelailleet jalkapalloa, opiskelleet yhdessä ja viime viikonloppuna askartelimme sanomalehdestä ja vehnäjauho-liisteristä lakkopäivien aikana eläinhahmoja, jotka laitoimme koristamaan kotia. Lapsien on vaikea käyttää mielikuvitusta tai luovuutta, koska koulussa kaikki opiskellaan toistamalla. Kun pitää piirtää kuva talvipäivästä, lapset tulevat kysymään, josko minä voin piirtää. Kun pitää kirjoittaa kaverille kirje, etsitään kirjahyllystä joku englanninkielen kieliopin kirja, jossa on esimerkkikirje ja kopioidaan se. Kun pitää kirjoittaa, miksi pitää/ei pidä Nepalista, tullaan multa jälleen kysymään apua, koska mistään ei löydy vastausta valmiiksi. Ikinä en kerro vastauksia suoraan, vaan aina lähden purkamaan tehtäviä yhdessä lapsen kanssa. Nämä tehtävät ovat kuitenkin aina kaikista vaikeimpia ja niihin kuluu paljon aikaa. Sama mielikuvituksettomuus ja luovuuden puute näkyy myös aikuisissa. Papa on pyytänyt minua suunnittelemaan uudestaan kaikki toimiston lomakkeet, ja ehdottanut aina, jos vaikka katsoisin mallia netistä. Minä mitään malleja tarvitse, vaan omasta päästä heitän, ja aina on kelvannut. Surullista, sillä omassa elämässäni luovuus, taide ja mielikuvitus on aina ollut isossa osassa. Olen pienestä pitäen rakastanut kirjoittaa, piirtää ja musisoida, mutta ihmettelin aina, että miksi koulussa on jotain musaa tai kuvista. Nyt ymmärrän paremmin kuin koskaan.

Sain loppuajakseni seuralaisen Erikasta, 23-vuotiaasta jenkkityöstä. Kävimme hakemassa hänet bussiterminaalista muutaman kilometrin päästä kotoa ja matkaan sinne meni 1,5 tuntia. Autossa istuessa oli aikaa tarkkailla ympärilleen ja tiesin, että kolarin tehnyt auto joutuu ripustamaan lapsen kengän autonsa takapuskuriin moraaliseksi rangaistukseksi. Kauhukseni huomasin, että näitä autoja oli paljon. En lainkaan ihmettele tässä sekasotkussa, jossa yksikaistaisella tiellä saattaa ajaa kaksi autoa ja mopo rinnakkain ja kukaan ei ole kiinnostunut jalankulkijoista.

Erikan kanssa päätimme viime perjantaina lähteä käymään Sam’s pubissa istuskelemassa. Siinä olikin mielenkiintoinen reissu. Tapasimme Sir Edmund Hillaryn lapsenlapsen ja rupattelimme niitä näitä, kun yhtäkkiä vieressämme istunut havailijainen Mitchell kysyi, olisinko kiinnostunut heittämään mallikeikkaa.
”Joojoo toki, tässä mun numero, soitellaan.”

Ja ette usko, mutta se oikeesti soitti ja sovimme, että nähdään maanantaina klo 10 kaupungissa. Oon skeptinen kaikkea tällaista kohtaan, mutta kun mulle soitti saksalainen Johanna ja kertoi, että eräs mies pyysi häntä malliksi ja hän ajatteli soittaa olenko minä oikea ihminen, ja myös tulossa malliksi, niin uskoin, että nyt on tosi hyvä huijaus kyseessä, tai sitten tää on ihan oikea juttu.

Äitille en tietenkään kertonut mitään asiasta, ennen kuin kuvaukset oli ohi ja juoksin kotiin repussani palkaksi saamiani cashmere-kankaisia vaatteita. Kuvasimme tulevan kauden vaatteita katalogia varten, ja kyllä mä vaan mietin kesken kuvausten, että mitä täällä tapahtuu, täähän on suoraan kuin elokuvista! En pidä kuvattavana olemisesta, mutta Mitchell antoi parit vinkit ja loppua kohden piti vaan antaa palaa. Haaste vastaanotettu ja suoritettu!

Kaikkia vaatteita ei ihan tajuttu.. näissä näytettiin teltoilta yhdessä ja erikseen.
Miten kukaan voi haluta käyttää tällaisia? 

Seuraavana päivänä reissasin paikallisella täyteenahdetulla pikkubussilla uudestaan Boudhanath-temppelille, joka oli jälleen avattu korjaustöiden jälkeen (!!). Kesti hetki, ennen kuin löysin oikean bussin, koska sen sijaan, että puskurissa lukisi minne bussi on menossa, rahastaja huutaa kauttakulkupaikkojen nimiä kauheella vauhdilla. Sieltä jostain keskeltä bongasin ”Boudhhan” ja hyppäsin kyytiin pähkien, miten Nepalissa ilmaistaan halu jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Seurasin karttasovelluksen avulla reittiä ja kun lähestyimme stupaa, nousin takarivissä varovasti kyyryssä seisomaan. Kuljettaja ei tietenkään voinut minua nähdä, mutta joku bongasi minut ja hihkaisi rahastajalle, että olisi stopin paikka. Kyllä nepalilaiset on ihania! Terassilla olevassa kahvilassa juoden cappuccinoa ja katselin tuulessa lepattavia rukousviirejä samalla kun ympäri aukeaa raikasi tiibetiläinen rukousmusiikki. Vau.

Illalla auttelin keittiössä ja mama-Dhanusha ojensi mulle suolapurkin.
"Minni, suolaa!"
"Alussa kaikki hokivat, ettei mun tarvitse tehdä mitään ja että olen vieras talossa ja mun tehtävänä on vaan nauttia ja ottaa iisisti."
"Et sinä ole vieras, sinä olet perhettä." 

Viimeinen blogi tulee sitten maanantaina, nyt joogailemaan!

Oon yrittäny napata kuvaa meijän roska-autoista tokasta blogista lähtien ja NYT SAIN räpsästyä kesken juoksun. Hyvä päättää postaus vinoon roska-autokuvaan, olkaa hyvä. 

Last day of work. I’m not sure what to think or feel. I’m heading to a yoga retreat in Bhaktapur and before leaving I’ll pend one more night with the kids. Saying goodbye now would be too hard.

Last weeks have passed by quickly and I’ve had mixed feelings. On some days I could’ve taken the flight to Finland and some days I could’ve extended my visa for a month. Oh, it’s so hard to leave.

Back at the house we have been playing football, studying together and last week we made animal figures from newspaper and painted them. I have noticed that tasks that require creativity and imagination are the hardest ones. If somebody has to draw a picture of a winter day, they come to me and ask if I could do it. If somebody has to write a letter to a friend, they search English grammar books if they find something to copy. If they have to write an essay why they like/don’t like Nepal, again they come to me because they can’t find the answer. I’ve noticed that it’s hard for adults to be creative as well. Lalit has asked me to re-write some of the forms he uses, and every time he asks me if I could find something from Google that I could copy. No way, I use my creativity and every time the results has been good and praised. It’s sad that people don’t get to use their imagination and creativity, because for me it has always been a big part of my life. When I was a kid I didn’t understand why we had to study music, art and write stories, but now I understand more than ever.

For my last days Erika, 23, from the US joined me We went to pick her up from the bust terminal close to our house, but it was a 1,5 hour drive because of the crazy traffic. Many drivers had children’s shoes hanging on the back of their cars as a moral punishment for being involved in a car crash. And there was quite many of these cars.

Last Friday we went out with Erika and couple of our friends we met. It was an interesting night, we met the granddaughter of Sir Edmund Hillary and while we were talking a man came to ask me if I wanted to be his model. Wait what?
“Sure, here’s my number, call me.”
And guess what, he actually called me that we would meet 10am on Monday. Few minutes later a German girl, Johanna, called me asking if I was real, because a random guy had  asked her to be his model. I was quite nervous because I’m always so sceptical about this kind of stuff, but after she called me I thought that it’s either a super good trick or then it’s all real.

Luckily I took my chances and everything went well! I didn’t tell my mom about the photo shoot until I came back to the house with my new cashmere clothes that I had gotten as a payment. I’m not a big fan of photos and modelling, but challenge accepted and accomplished!

On the next day I met Johanna at Boudhanath-temple, which was re-opened again! I took the bus and wasn’t sure how to tell when I wanted to hop off. I stood up near the bus stop but I was in the back seat so the driver couldn’t see or hear me. Luckily someone noticed me and told the driver to stop. Oh man, I love the nepali people! I sat on a rooftop café drinking cappuccino and stared the Tibetan prayer flags flickering in the wind. Wow. 

Last blog coming out on Monday!

Olipa kerran, kaukaisessa maassa / Once upon a time in a land far, far away

English translation below. 

Viiden kerroksen väkeä

Herään aamulla kello 4.15 siihen, että naapuri yrittää epätoivoisesti saada skootteriaan käyntiin. Köhivä moottori yskäisee muutaman kerran ja hiljenee sitten täysin. Kuuluu askelia, kun joku hakee sisältä työkalupakin, ja hetken kolisuttelun ja paukuttelun jälkeen moottori pärähtää käyntiin. Ulkona on pimeää ja yläkerrasta kuuluu naapurin tuhina. Kotikadulla juoksee koira hiekan kahinasta päätellen. Kukot heräävät puoli kuudelta herättämään kyläläiset ja katoilla asuvat pulut liittyvät aamuiseen musisointiin kuudelta kukkojen jo kiljuttua kurkkunsa käheiksi. Pukeudun nopeasti, sillä aamut ovat kylmiä lämpötilan ollessa vain 10 astetta. Vedet on jälleen poikki, joten otan hammasharjan mukaan talolle. Kello 6.34 koputan nolona portille tietäen, että olen neljä minuuttia myöhässä. Mykkä pieni herrasmies ilmestyy portille ja avattuaan sen tervehdimme toisiamme viittoen. Pahoittelen mamalle myöhästymistäni. 

”Hah, oh Minni… No problem, it’s Nepal!”

Tervehdin luokkahuoneessa lattialla istuvia lapsia, jotka hokevat englanniksi sanojen selityksiä yrittäen opetella kaiken ulkoa. Kattokerroksen keittiössä keitän itselleni aamuteen, johon ripautan lopuksi nepalilaiseen tyyliin hyppysellisen mustapippuria tuomaan potkua. Teetä hörppiessäni luen päivän Kymärin puhelimen näytöltä.

Ennen aamuriisiä olen auttanut lapsia läksyissä, valmistellut ruokailutilan ja yrittänyt olla avuksi keittiössä. Ennen ruokailua pesen käteni kulman takana. Kulman takana oleva pesupiste on edelleen kahden ja puolen kuukauden jälkeen inhottava, vaikka en sitä ääneen myönnä tai tahallani karta. Samassa kulmauksessa pestään vaatteet, tiskit ja ihmiset. Riisin kanssa tarjotaan linssikastiketta ja kasviscurrya, kuten jokaisena päivänä kahdesti.

Syötyämme siivoamme ruokailutilan ja lapset vaihtavat kouluvaatteensa. Joku leikkaa kynsiään, sillä opettaja lyö sormille, jos kynsissä näkyy lainkaan valkoista samalla kun muut kiillottavat koulukenkiään. Koulumatka on vain muutaman minuutin pituinen. Koulun ovella annan ylävitoset kaikille lapsille tuttuun tapaan ennen kuin porhallan takaisin kämpälleni. Nappaan muutaman ropon ja kirjan takin taskuun ja otan suunnan kohti Thamelia, Kathmandun ydinkeskustaa.

Kukaan ei pidä Kathmandusta, joka on saastunut, likainen ja haiseva. Ylittäessäni Bagmati-joen riippusiltaa pitkin pidätän hengitystäni, sillä ruskean joen mätänevä tuoksu saa yökkimään. Isolla tiellä poliisi seisoo keskellä kaikkea ase roikkuen olaltaan yrittäen ohjata autoja parhaansa mukaan. Jalankulkivat puikkelehtivat autojen seassa tietäen, että jokainen tienylitys on hengenvaarallinen. Temppeliaukiolla lipunmyyjä mulkaisee epäilevästi, kun marssin päättäväisenä aukion ohitse jättäen romahtaneet temppelit taakseni. Naiset istuvat rivissä myymässä oransseja kukkakransseja ja kynttilöitä temppeleihin menijöille samalla, kun taustalla kellot kilisevät tuoden onnea ja siunausta.

Suuntaan pieneen kojuun, jossa myydään Kathmandun parhaita donitseja. Tervehdin tuttua myyjää, joka kiireisenä myy donitsia nuorelle pojalle evääksi kouluun. Nähdessään minut hän hymyilee ja sanoo ”wait, sister.” Hän katoaa takahuoneeseen ja tuo minulle jättikokoisen, uunituoreen donitsin. Jätän tiskille 20 rupiaa, huikkaan kiitos ja lähden. Hän huutaa perääni, että vaihtorahat! Hymyilen ja sanon, että ensi kerralla sitten. Tätä keskustelua ei kukaan Kathmanduussa ulkomaalaisena käynyt usko, mutta näin se meni. Ja tämän takia ostan donitsini tältä mieheltä.

Vastaan kävelee kaksi naista yllään kaikki sateenkaaren värit ja kilisevät korut samalla kun jalaton mies pyytää rahaa tienposkessa. Tylsistyneeltä näyttävä kioskimyyjä tuijottaa tyhjyyteen. Vuohet määkivät teurastamon edessä tietäen mitä tulevan pitää: kilikaveri meni äsken sisälle ja myyntipöydälle ilmestyi juuri uusi vuohenpää.

Mutaisten, kuoppaisten, ahtaan ja sekavan tieverkoston keskellä pitää olla tarkkana, Kaduilla kulkee autoja, mopoja, lehmiä, koiria, pyöriä ja jalankulkijoita sekaisin. Lisäksi keskellä tietä saattaa helposti olla metrin syvyinen monttu. Tiellä tunkevan valkoisen Suzuki-taksin sivupeili hipaisee olkavartta, mutta kuski tietää tarkasti autonsa mitat ja painaa rohkeasti kaasua samalla kun tööttää varoittaakseen edessä olevia jalankulkijoita.

Koira-ambulanssin kyydissä!

”Madam taxi?”
”Namaste! Mistä olet kotoisin?”
”Huomenta! Tule toki peremmälle, katselu ei maksa!”
”Hass, weed?”

"100% pashminaa, nämä huivit on made in Nepal!"
Tiedän saapuneeni Thameliin.

Siinä missä turistit ovat pukeutuneet shortseihin ja t-paitoihin, on paikallisilla (ja minulla) päällä paksu fleece, onhan ulkona vain 23 astetta. Talvi on tulossa. Marssin tottuneesti länsimaiseen Himalayan Java –kahvilaan, jossa tilaan cappuccinon. Kokeiltuani kaikkia kahviloita tiedän, että täällä saan parilla dollarilla parhaat kahvit, vaikka paikka onkin länkkärien suosima ja ylihinnoiteltu. Joskus sitä vaan kaipaa laatua ja vähän sitä länkkärimeininkiä – kuten puhtaita kuppeja ja pyyhittyä pöytää. Kaivan esiin kirjan ja uppoudun Gandhin ajatuksiin.

Palaan samaa reittiä takaisin talolle. Sama tylsistynyt myyjä tuijottaa edelleen tyhjyyteen ja temppeliaukion lipunmyyjä yrittää pakottaa minua ostamaan lippua.
”Kävelen vain ohitse, asun Kupondolessa.”
”Ai asut vai? Kupondolessa?... Minä tarkkailen sinua.”
Vilkaisemattakaan temppeleitä marssin kohti Kupondolea, jossa sijaitsee tämänhetkinen osoitteeni. Pieni tyttö kävelee hiukset kahdella letillä hymyssäsuin minua vastaan, tuo kätensä yhteen rinnalleen, sanoo ujosti namaste ja juoksee sitten kikattaen ohitseni. Namaste tarkoittaa vapaasti käännettynä ”minä kunnioitan valoa sisälläsi, olemme yhtä.” Äärimmäisyyksien maa on tehnyt vuoristoilla asuvat ihmiset nöyriksi, mutta vahvoiksi. Kolmasosa Nepalin väestöstä asuu Kathmanduussa, mutta festivaalikauden ajaksi koko kaupunki hiljenee, kun kaikki palaavat vuoristoon kotikyliinsä.

Saavun talolle. Välipalaksi juon kupin teetä, jonka sekaan laitan riisihiutaleita. Kaikille tarjotaan viipale omenasta. Juuri kun istun lattialla kuorien jättikokoista kurpitsaa iltariisiä varten, juoksee Padam luokseni.
”Voidaanko mennä kentälle?” hän kysyy hiljaa. Varmistan Lalit-papalta, että voimme mennä, mikä saa Padamin hihkaisemaan ja tuulettamaan ilosta. Hän juoksee halki talon ilmottaen, että lähdemme kentälle.
”Kaksi minuuttia lähtöön!” huudan alakerrasta samalla kun ujutan pölynharmaita, ennen mustia, kenkiä jalkaan. Kymmenen minuutin kuluttua pääsemme lähtemään.

Kaatopaikan kentällä ajaa ympyrää valkoinen auto ja kaksi skootteria ajaa tööttäillen edestakaisin kentällä, ja kaiken keskellä lapset pelaavat jalkapalloa. Kaksi lehmää kirmaa palloa potkivien lasten keskellä ja koiralauma juoksee jätevuorien päällä perässään kaksi pientä pentua. Minut on jälleen määrätty maalivahdiksi ja hyväksyn pelipaikkani mukisematta. Kerran sain pelata nimellä ”juoksija”, eli minun piti vain juosta pallon perässä ja häiriköidä. Homma toimi hyvin aina siihen asti, kunnes vahingossa sain pallon haltuuni ja potkaisin sen omaan maaliin. Uudestaan ei ole juoksijan roolia minulle tarjottu.

Aurinko laskee vuorien taakse, jotka erottuvat utuisena ja harmaina horisontissa. Kaatopaikan reunalta näkee lähes koko Kathmandun laaksoa ympäröivät vuoret, alue oli aikoinaan suuri järvi. Sneha’s –koiratarhalle mennessäni kävelen aivan kaupungin laidalle, josta voi selvästi nähdä, miten harmaa pölypilvi peittoaa Kathmandun alleen.

Perheen pienimmät ottavat minua käsistä kiinni. Kotiinlähdön aika. Talolla lapset pesevät naamansa, kätensä ja jalkansa ja ne, kenellä on vaihtovaatteet vaihtavat hikiset ja pölyiset vaatteet pois päältään. Tarjoilen iltariisin maman kanssa ja rupattelen päivän kulusta. Syötyäni liityn kolmen vanhimman sisaruksen joukkoon pesupisteelle. Kyykkäämme kulmassa kahden pestessä ja kahden huuhdellessa astioita. Paljaiden, kylmästä kankeiden jalkojen alla tuntuu riisin jyviä ja tiskirättinä toimii säkkikangas, jonka joku on laiskana heittänyt lattialle, jossa ihmiset kävelevät paljasjaloin. Ympärillä lemuaa. Valmiit ruokailijat tuovat lautasensa, huuhtelevat kätensä, purskuttelevat suunsa ja sylkäisevät tiskaajien jalkoihin. Pesupistettä ei tule ikävä.

Huikkasen kaikille hyvät yöt ja kipitän kämpälle. Kotiporttini edessä makaa vinkuen koira, jonka sukupuolielimet on revitty irti. Kyyristyn sen viereen, annan sen haistaa kättäni ja varovasti silitän. Toisella kädellä otan kiinni jalasta, joka rentoutuu ja lakkaa tärisemästä. Hädässä tekstaan perheelle ja kysyn apua. Eetu googlaa koiralle annettavan Parasetamoli-annoksen, mutta parasetamoli on loppunut. Äiti antaa muiden alueen koiratarhojen numerot, mutta yhdestäkään ei vastata näin myöhään. Rapsutan koiraa hetken ja kannatan jalkaa.
”Haha, likainen koira, älä koske”, sanoo ohikulkeva nainen hienoissa hepeneissä. Mulkoilen häntä kulmieni alta ja rapsutan toisellakin kädellä. Hetken silitettyäni joudun keräämään voimani ja nousemaan ja poistumaan. Tukin korvat sormillani, jotten kuule vinkunaa. (Kerrotaan tähän, että näen edelleen koiraa ja puhdistan haavaa desinfiointiaineella ja lääkitsen ostamallani eläinten särkylääkkeellä. Haava paranee hitaasti, mutta varmasti!)

Kotona sähköt on poikki, mutta onneksi otsalamppu ei petä. Desinfioituani koko kehoni hyppään vällyjen väliin. Kerron päiväkirjalle päivän uutisista, tapahtumista ja pohdinnoista. Intoilen päiväkirjalle huomisesta vapaapäivästä, sillä olen menossa koiratarhalle auttamaan. Ehkä näen kipeää koiraa uudestaan ja voin auttaa enemmän. Yritän lukea ja valvoa edes hieman pidempään, mutta nukahdan taas ennen yhdeksää.

En tiennyt mistä olisin kertonut, koska viikko meni niin hujauksessa ja tavallisen arjen merkeissä, joten kirjoitin eräästä mun työpäivästä, toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postauksesta! Kaksi viikkoa jäljellä! 

I wake up at 4.15 when the neighbour is trying to start his motorbike without succeeding. I hear steps when somebody goes inside to get the tools. Bang bang, clang clang. The engine starts and wakes up  the whole neighbourhood. I can't fall asleep so I just listen to the sounds. I can hear dogs running and my neighbour breathing. The roosters begin their beautiful song at 5.30 and when their throats get sore, the pigeons continue. I get up and dress up quickly; the mornings are freezing, because the temperature is just 11 degrees Celsius. The waters are turned off again so I take my toothbrush with me to the house. I'm a bit embarrassed, because I know it's 6.34 and I'm 4 minutes late. The mute boy opens the gate and we greet each other by using the sign language. I apologize to mama that I'm late. 

"Hah, oh Minni... No problem, it's Nepal!"

I greet the kids sitting on the class room trying to learn new words just repeating the descriptions. I drink my morning tea, to which I add a little bit of black pepper like Nepali people does, and read the Finnish news from my phone screen.

Before the morning rice I’ve helped the kids with their homework and cleaned the dining area. Before eating I wash my hands behind the corner. It’s the corner were the dishes, clothes and people are washed and I’m not really a big fan of that area. We eat rice, vegetable curry and lentil soup, like twice every day.

After eating I clean the dining area and the kids change to their school uniforms. Somebody is cutting their nails, because the teacher hits your hands if your nails are too long (meaning that the white part of the nail is visible). The kids polish their shoes every morning. The journey to the school takes just a couple of minutes. I give a high five to everybody, like every morning, before returning to my flat and picking up some money and my book. I’m heading to Thamel, the center of Kathmandu.

Nobody likes Kathmandu. It’s polluted, dirty and stinky. While walking the bridge over the Bagmati river I hold my breath, because the smell of the rotting river makes me sick. When walking past the big road I see a police standing in the middle telling who’s turn is it to go next. The pedestrians walk in the middle of everything trying to survive to the other side of the road.

On the Durbar Square the guard stares me suspiciously when I walk past the temples. The women sit in a row selling orange flowers and candles for the people entering the temples while in the distance you can hear the sound of the bells tinkling. I make my way to a small shop where a busy man is selling the best doughnuts in Kathmandu. He sees me and smiles. “Wait, sister.” He goes to the back of the shop and returns with a huge and fresh doughnut. I give him 20 rupees, say thank you and leave. 

“But sister, you get 5 rupees back!”
“Next time!”
And believe or not, this story is true.

Past me walks a woman with rainbow coloured clothes and jingling jewelry while a legless man is begging for money. Woman behind the kiosk’s counter stares into nothing. The goats are baaing in front of the butcher’s. They know what’s going to happen. Their brother just went inside and now there is a new goat’s head on the display.

You have to be careful when walking along the muddy, narrow and confusing roads. There are cars, bikes, motorbikes, humans, dogs and cows using the same roads. A white Suzuki-taxi touches your upper arm while trying to zigzag through the area. But the drivers are good and they know the exact measures of their cars.

“Madam taxi?”
“Namaste, where are you from?”
“Morning! Please come in, looking is free!”
“Hass, weed?”
“100 % pashmina, all made in Nepal!”
I’ve arrived Thamel.

All the tourists are wearing shorts and t-shirts while the locals (and I) wear long sleeved fleeces. It’s only 23 degrees Celsius and the winter is coming. I walk straight to a Himalayan Java –coffee shop where I know I can get the best coffee in the town. I know it’s over-priced and for tourists only, but sometimes you just need something western, like clean tables and well washed mugs.  I grab my book and try to understand Gandhi’s thoughts.

I return the same way that I got here. The same woman behind the kiosk’s counter is still staring into nothing. At Durbar Square the guard is trying to make me buy a ticket.
“I’m just walking past it, I live in Kupondole.”
“You live there? In Kupondole? I’ll bee watching you…”
I walk past the temples towards Kupondole, where my home is. A tiny girl is walking towards me. She brings her hands together, says namaste and runs past me. Namaste means “I honour the light inside of you, we are one”.

I arrive to the house. For tiffin I drink a cup of tea mixed with rice flakes and share a piece of apple. When I’m chopping the vegetables Padam comes to me.
“We go ground today?” he whispers. I ask the permission from Lalit-papa and when Padam hears that we can go, he runds through the house telling everybody that we are going to the ground!
“2 minutes and we leave”, I shout while putting on my grey (used to be black) shoes. We leave 10 minutes later.

At the ground near the bump pit the dogs run, the cows gambol and two motorcycles drive in the middle of the ground while the kids are trying to play football. I am usually the goal keeper. Once they gave me the title “runner” and I basically had to run after the ball and heckle. But after getting the ball and accidentally kicking it to our own goal I got degraded back to goal keeper.

The sun gets down behind the mountains. It’s time to leave. The smallest kids take my hands and we make our way back to the house where the kids wash their faces and legs. I serve the evening ricie with mama and talk about the day. After eating I join the three oldest kids at the washing area. We squat in the middle of food scraps with our feet freezing. The younger ones bring their plates, wash their mouth and spit to the ground next to us. We wash the dishes using a cloth that somebody left to the ground, where people walk bare feet. I’m not going to miss this corner.

I say good night to everybody and leave the house. In front of my house gate lays a dog, who’s man parts have been ripped off. He’s crying and shaking and I try to comfort him by holding up his leg and stroking his head. I text my family. My brother tells me how much I can give paracetamol, but I don’t have any. Mom gives me the contact details of all the dog shelters in Kathmandu, but none of them answers. 

“Haha, dirty dog, don’t touch”, says a posh woman passing me. I stare at her and strike the dog even more enthusiastically knowing it’s the only thing I can do to comfort him. After awhile I gather my strength and leave the crying dog. I put fingers to my ears.

The electricity is off, but luckily the head lamp won’t let me down. After washing my body I jump to the bed and write my diary. I tell about the news, thoughts and things that happened today and tell it how exited I am because I’m going to the dog shelter tomorrow. And maybe I see the poor dog again and I can help him. I’m trying to read and stay up longer than yesterday, but I fall asleep before nine. 

Two more weeks left, where does the time go? I didn’t know what should I write about so I decided to write about one of my days. Hopefully you liked it!

Koirien palvontaa, tanssin taikaa ja valojen öitä / Worshipping the dogs, dancing on the streets and nights of lights

English translation below. 

Joka puolella välkkyy jouluvaloja kaikissa eri väreissä, musiikki raikaa pitkin katuja ja vastaan juoksee koira kaulassaan kukkia. Jossain paukahtaa raketti, joka keittiöstä nousee mausteisen ruuan voimakas aromi ja värikkäät kuviot koristavat katua jokaisen portin edessä.  Unohtakaa halloweeninne, on Tiharin aika.

Tihar (tai Deepawali tai Diwali) on valojen festivaali, jolloin muistetaan sisaruksia, mutta myös kiitetään eri eläimiä sekä toivotetaan onnen, vaurauden ja materian jumalatar Lakshmi siunaamaan kotia. Lisäksi talot koristellaan jenkkityyliin räikein, välkkyvin valoin ja ei ole olemassa käsitettä "liikaa valoja". Miksi me laitetaan Suomessa vain yhdet keltaiset valot pihalle, kun voisimme käyttää värejä ja valoefektejä? Kyllä näyttää pimeässä upealta kaikki valot! Me suomalaiset vaan ollaan niin ihmeen hissukkakansaa, että jos naapurilla on hieman värikkäämmät valot, niin hyvä ettei kolmasti kielletä tuntemasta koko tyyppiä. Kyllä me ollaan ihmeellinen kansa...

Ensimmäisenä päivänä muistetaan variksia, jotka symboloivat surua ja menetystä, ja ihmiset haluavat pysyä hyvissä väleissä niiden kanssa jättämällä heille ruokaa katoille. Toisena päivänä kiitetään koiria  heidän ystävyydestään ja uskollisuudesta maalaamalla koirien otsaan tika, koristelemalla heitä kukista tehdyin riipuksin ja jättämällä katukoirille ruokaa portin ulkopuolelle. 

Kolmas päivä on pyhitetty hindujen pyhälle eläimelle, lehmälle. Talot koristellaan oranssein kukkakranssein ja lehmille annetaan vain parasta ruohoa. Lisäksi porttien ulkopuolelle piirretään värikkäitä Rangoli-kuvioita ja kuviosta johdetaan punaisella savella reitti halki talon. Reitti merkitään kynttilöin ja kukin, jotta jumala pääsee siunaamaan kotia ja sen asukkaita. Sama toistetaan myös neljäntenä päivänä. Tänä vuonna minä sain kunnian piirtää kuvion, koska lapset ovat huomanneet intohimoni kuluttaa aikaa piirtelemällä mandala-kuvioita. Paikalle kertyi ohikulkijoita katsomaan kun koristelimme Pabitran kanssa kuvioita kirkkain värein. Eivät ehkä ole kovinkaan usein nähneet länkkäriä piirtelemässä moisia kuvioita. 

Molempina päivinä lapset lähtevät kiertämään naapurustoa laulaen ja esittäen tansseja. Kiersimme lasten kanssa talosta taloon molempina iltoina neljän tunnin ajan tienaten melkoisen summan rahaa! (Tosin suuntasimme aina upeimpiin taloihin räiskyvine valoineen tietäen, että talossa asuu rikas perhe). Aluksi lauloimme lähes 4 minuuttia kestävän vuorolaulun, Deusi Bhailon, herättäen talon asukkaiden huomion. Meillä oli mukana rumpu, tamburiini ja itse soitin kitaraa. Asukkaat saapuivat alas katsomaan, jolloin lapset esittivät koreografioituja tansseja tai vaihtoehtoisesti vain laitoimme volat kaakkoon ja bileet pystyyn. Saatuamme kiitokseksi herkkuja, hedelmiä tai rahaa lauloimme laulun uudestaan siunaten talon ja sen asukkaat. Muutamat jörmyt esittivät, ettei ketään muka ollut kotona, mutta ärsytystekniikka toimi aina. Laitoimme mukanamme olevasta kaiuttimesta musat ihan täysille ja järjestimme kreisibailut portin ulkopuolella. Lopulta joku livautti portin pielestä rahat, toivotti hyvät Tiharit ja sulki portin mennessään. Joissakin paikoissa talojen asukkaat innostuivat ja liittyivät mukaan tanssimaan. Kyllä oli näky nähdä aikuiset perheenisät innoissaan tanssimassa lasten seassa. Täällä arvostetaan tanssia ja musiikkia ihan eri tavalla kuin Suomessa ja tavallisesti ihmiset olivat innoissaan saadessaan meidät kolkuttelemaan portin taakse. 

Viides, viimeinen ja tärkein päivä, on pyhitetty sisaruksille. Siskot kiittävät veljiään saamastaan turvasta, kunnioittavat heitä ja piirtävät otsaan värikkään tikan, jonka jälkeen he antavat lahjaksi leivonnaisia. Vastalahjaksi veljet antavat siskoilleen rahaa tai lahjoja ja piirtävät heidän otsaansa pyöreän tikan. Tämän jälkeen perhe syö jättimäisen juhla-aterian, johon kuuluu kanaa, kalaa, erilaisia papuja ja perunasalaatteja. Pojat syövät ensin, ja jos ruokaa jää yli, niin naiset jakavat loput keskenään. Aikoinaan kuultuani juhlasta tietysti kysyin heti ensimmäisenä, että miksi perhe ei syö yhdessä ja miksi veljen ei tarvitse kiittää siskoa samalla tavalla. Vastaukseksi sain vain ympäripyöreää selittelyä siitä, miten veljet suojelevat siskoja ja siskot saavat kiitokseksi rahaa, ja miten päivä on tarkoitettu veljien kunnioittamiseen. Missä on päivä, jolloin veljet kunnioittavat, kiittävät ja palvelevat siskojaan? 

Koska omat sisarukseni ovat kaukana Suomessa ja Lalitilla ei ole sisaruksia, hän ehdotti, että voisimme vaihtaa tikat keskenämme, sillä olemmehan samaa perhettä. Dhonusha-äiti lainasi minulle nepalilaista perinteikästä sari-mekkoa, jossa napa näkyy (mutta pojat ei naura.. ehheh)!

Jos joku haluaa tunnelmoida mukana, niin tässä Nepalin kovin hittibiisi tällä hetkellä. Pakko myöntää, että nepalilainen... kröhm... musiikki (mun korvaan = naisen ulina ja puolikkaiden sävelaskelten vinguttaminen) ei ihan nappaa, mutta tää biisi kyllä sytyttää joka kerta ja lapsilla oli sikkeupee koreografia!

Viimeinen kuukausi starttasi muutama päivä takaperin. Suunnitelmissa on käydä vielä muutaman kerran koiratarhalla ja nauttia jokaisesta hetkestä! Vielä en halua kotiin!

Flickering lights on every house, streets filled with music, dogs running with flowers around their neck, fireworks in the sky, the delicious smell of food coming from every kitchen and colourful pictures outside of every gate. Forget your Halloween, it’s time for Tihar!

Tihar (or Deepawali or Diwali) is the festival of lights, when people worship their siblings, but also animals and Laxmi, the goddess of material, wealth and fortune. All the houses are filled with Christmas lights – the more you have, the more beautiful your house is. The lights look stunning! 

On the first day people worship crows and leave food for them on the roofs, because they want the crows, that symbolize loss and death, to be happy. On the second day dogs are thanked for their friendship and loyalty by leaving them food outside and decorating them with flowers and putting them tika. The third day is dedicated for cows that are fed with the best grass. People paint colourful Rangoli-pictures outside their gates and paint a path across the house, using red soil and marking it with orange flowers and candles, so Laxmi knows she is invited to bless the house. This year I was privileged to draw our Rangoli, because the kids had noticed that I fancy drawing mandalas.

On third and fourth day the kids go to sing and bless the neighbours. On both nights we spend 4 hours singing and dancing around the area where we live and the kids earned quite a lot of money (but actually we always went to sing to the houses that we knew were owned by rich people…) At first we sang almost 4 minutes long song called Deusi Bhailo, and when the residents came to see us, the kids performed their own dances or we just turned the volumes up and had a party in the middle of the street. Sometimes the people even danced with us! After finishing (and receiving food or money) we sang Deusi Bhailo again and if the people had given us something we also blessed the house. If they didn’t give anything (or even open the gates) we left without blessing the house. This didn’t happen many times, because usually when you turned the volumes up and started crazy partying, somebody came down, gave money and left. But usually people enjoyed watching the kids dance.

The fifth and most important day is dedicated for siblings, but especially brothers. Sisters thank brothers for their protection and draw a colourful tika on their foreheads and give them food. The brothers draw tikas for their sisters and give them some money. After the ceremony the family eats together.. or actually the boys eat first and if there is food left, the women may join them. After hearing about this tradition I asked why are only brothers worshipped, what about girls. Everybody just kept saying how it’s their culture and brothers help sisters by giving them money. Where is the day that is dedicated for sisters?

Because my siblings are in Finland and Lalit-papa doesn’t have siblings at all, we changed tikas together. We are same family after all. Dhanusha-mama borrowed me a traditional Nepalese sari-dress where you can see the belly!

If somebody wants to hear number one hit in Nepal right now, it’s here! I have to admit that I’m not a big fan of Nepalese music (because it’s so different and sounds like a woman squeaking) but this song always makes me want to dance and the kids had an amazing choreography!

Last month started a couple of days ago. I’m still going to visit Sneha’s Care couple of times and I’m planning to enjoy every minute! I don’t want to go home – not yet!