KIITOS / THANK YOU / DHANYABAD NEPAL

Kolmen kuukauden taipaleeni on nyt takana ja lentoni Suomeen lähtee illalla. Matkaani mahtuu tunneskaalan jokainen tunne, kolme vuodenaikaa, huimia seikkailuja ja joukko ihmisiä, jotka tekivät ajastani Nepalissa ikimuistoisen.Viimeiseen postaukseen haluaisin tiivistää kokemuksia ja ajatuksia, joita olen pohtinut näiden kuukausien aikana.

Matkustellessa mieleen nousee aina superlatiiveja kuvaamaan kaikkea ja tuntuu, että ajan myötä sanat menettävät merkityksensä. Nyt voin kuitenkin sanoa, että Nepal on kaunein, upein, erikoisin ja taianomaisin paikka, jossa oon ikinä käynyt, ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä yhtään liioittelematta. Saa olla aika upea paikka, että saa minut haukkomaan henkeä tai vuodattamaan onnenkyyneleitä yhtä tiukkaan tahtiin kuin Himalaja. Himalaja jää mieleeni erityisesti myös siksi, että sen lisäksi että pääsin haastamaan itseäni, pääsin todistamaan ihmisten sitkeää kamppailua saavuttaakseen unelmansa. Everestiä katsellessa en yhtään ihmetellyt, miten mokoma kukkula saa niin monet ihmiset tekemään sekopäisiä asioita ja toteuttamaan hulluja unelmiaan huolimatta kaikista muisto- ja hautakivistä, joita vuoren rinteellä näimme.

Kathmandu on ihan hullu paikka – en pitänyt (enkä tiedä ketään, kuka olisi ikinä tykännyt). Mutta heti kun keskustan hälinästä pääsee, on edessä paratiisi. Kathmanduussa asuessani muistin jälleen miten kiitollinen saan Suomessa olla kaikista pienistä arjen iloista. Ette tiedäkään miten iloinen olin festivaalikauden ajan, kun kaikki kaupunkilaiset lähtivät kotikyliinsä, mikä tarkoitti sitä, että minun kämppään riitti sähköä ja vettä joka päivä. Vaatteet oli niin tomussa, että niitä ei saanut kunnolla pestyä ja etenkin talviaikaan oli yhtä tuskaa käydä jääkylmässä suihkussa. Seinillä kiipeili kaikenmaailman ötököitä (ja voitin verisen sodan luteita vastaan), ja silti olin Nepalin asteikolla oikea onnenpekka! Joka kerta kävellessäni kaupunkiin kävelin slummialueen halki, jossa talot on rakennettu kaikesta materiaalista, mitä vaan on sattunut haalimaan. Tuntui niin väärältä sujauttaa rahapussi piilotaskuun tietäen, että sillä rahalla saisi suuri nepalilainen perhe rahoitettua lastensa koulutuksen. Kaikkia ei kuitenkaan voi pelastaa…

Kuten Tansaniassakin, ihmiset tukeutuvat toisiinsa. Tilastot huutavat miten ruoka on vähissä ja rahaakaan ei ole, eli ihmisten täytyy olla todella onnettomia. Vaan ei, uskallan väittää, että me kaiken materian keskellä olemme huomattavasti onnettomampia. Olen luennoinut monikulttuurisesta työstä useaan kertaan ja joka kerta keksin yhteisö- ja yksilökulttuureista jonkin uuden näkökulman. Yhteisökulttuureissa ihmiset on suurta perhettä, tosin täällä hieman eri tavalla kuin Tansaniassa vahvan kastijärjestelmän takia, mutta silti. Ihmisen kohdatessa kysytään, onko toinen syönyt tänään. Ai ei? Tässä, ota hieman leipää. Ehkä seuraavalla kerralla kysyjällä ei ole ruokaa ja hän tietää toverin esittävän saman kysymyksen. Ihmiset välittävät toisistaan ja auttavat toisiaan (…mutta tietenkin jos ole valkoinen niin sinun odotetaan ajoin heittävän muutama ropo kiitokseksi…). Mutta entä jos et pääse osaksi yhteisöä? Synnyt vammaisena tai olet liian erilainen? Kukaan ei välitä sinusta äitiäsi lukuun ottamatta, eikä välttämättä hänkään jos olet ollut häpeäksi perheelle. Sinun tulee siis sopeutua joukkoon ja saada muiden hyväksyntä.

Yksilökulttuureissa voit olla kuka haluat ja saat elää elämäsi vapaasti, itseäsi haluamallasi tavalla toteuttaen. Mutta ihmiset eivät ole läheskään samalla tavalla ystävällisiä ja avuliaita. Suomessa pakkaan usein kaupassa perässä tulevan mummon ostokset tämän maksaessa ja kiitokseksi saan usein vain epäluuloisen murahduksen. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä ja ihmiselle luontaisen laumakäyttäytymisen puuttuessa yksilöt vetäytyvät omaan onnettomuuteensa. Kumpi sitten on parempi?

Nepalissa ihmiset myös kohtelevat toisia, etenkin vanhempia, kunnioituksella ja kunnioitus onkin yksi kulttuurin kulmakivistä. Nuoremmat kunnioittavat vanhempia sisaruksia ja vanhemmat sisarukset isää ja äitiä. Suomessa tilanne on hyvin erilainen. Vanhemmat etsivät apua pitääkseen teininsä kurissa ja koulujärjestelmä on kriisissä lasten kunnioituksenpuutteen takia. Täällä on ihan uskomatonta, miten nuoremmat auttavat vanhempia ilman jupinoita, ja vanhemmat lapset auttavat kotitöissä omatoimisesti silloin kun äiti ja isä ovat kiireisiä tai väsyneitä. Juttelin nuorten kanssa aiheesta ja kerroin lahtelaisopettajasta, joka oli menettänyt työnsä nuorten kanssa sattuneen välikohtauksen takia, mutta eihän ihmiset täällä voineet edes ymmärtää, koska se olisi jotakin täysin absurdia, että kunnioitusta ei olisi. Ihmisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta ei voi edes ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Oon liftannut paikallisten kyydissä, oon juonut teetä tuntemattomien kanssa ja oon aina saanut apua jos oon seissyt keskellä tietä näyttäen kysymysmerkiltä. Pitää vaan keksiä motiivi auttamisen takana ja se, kehen voi luottaa ja kuka haluaa oikeasti auttaa auttamisen ilosta. 

Mutta jos näiden kulttuurin kulmakivi on kunnioitus, meillä länsimaissa on luottamus ja käytöstavat. Edelleen en ole sitä faktaa suostunut ymmärtämään, että täällä ei sanota kiitos, ole hyvä tai saisiko. Kuulemma lapset kiittävät vanhempia osoittamalla heille kunnioitusta, mutta tämä ei vaan mene minulle jakeluun. Ihmiset rykii ja syljeskelee kaduille jalkoihisi kun kävelet ohi ja valkoisten (ainakin kokemukseni mukaan?) odotetaan aina väistävän. Pari kertaa testasin ja en väistänytkään, jolloin meillä kolahti olkapäät rajusti vasten toisiaan. Ei reaktiota. Lisäksi vietettyäni talolla kolme kuukautta olisin toivonut pientä juhlistusta viimeisenä iltana, mutta edes kukkakranssia en saanut.

Suurempana ongelmana näen kuitenkin luottamuksen puutteen. Petetyt lupaukset, valheet ja asioiden kaunistelu on arkipäivää. ihmiset tajua, että jos minulle luvataan jotain, niin järjestän aikatauluni ja suunnitelmani luottaen, että ihminen pitää lupauksensa. Mitään ei saada aikaiseksi, mutta silti luvataan, että huomenna sitten. 

Viimeisen aamun juhla-ateria! 

Nepalissa on samaa rentoa hakuna matata –meininkiä, kuin Tansaniassa, ja täsmällisen suomalaisen se meinaa ajaa hulluksi, oikeasti. Jos kauppa aukeaa kello 10, se aukeaa oikeasti klo 10.30. Jos sovitaan, että lähdetään pelaamaan jalkapalloa klo 16, on porukka valmiina vasta 16.15. Jos sinulle sanotaan, että sähköpostiisi vastataan 17.11, sinun on parasta kysellä sen perään 21.11 koska kukaan ei enää muista viestiäsi. Kaikki täällä valmistetut tuotteet on vähän sinne päin, mutta hei, nou problem, it’s Nepal! Jaliskentältä löytyi iso pääkallo, mutta hei, nou problem, it’s Nepal! Koko Nepal on hallitusta ja rouva presidenttiä myöten niin rennolla päällä, etten lainkaan ihmettele, miksi maa ei kaikesta potentiaalistaan huolimatta pääse kehityksessä eteenpäin, kun mitään ei saada aikaiseksi, ja vastaus kaikkeen on aina ”en tiedä”, eikä asioista viitsitä ottaa selvää.

Pohdin myös eräänä päivänä, että miksi Nepalin pitäisi kehittyä? Kehittyneet maat sysäävät tänne rahaa erilaisten tukien muodossa ja matkustajilta voidaan periä törkeitä hintoja, koska heillä sitä rahaa piisaa. Tukirahat päätyvät helposti rikkaiden taskuihin, koska korruptio, ja köyhä kansa pysyy köyhänä. Mutta eihän köyhien asiat kiinnosta – mitäs elivät huonon elämän ja syntyivät aiemman elämän syntien takia alempaan kastiin. Oma ongelma. Kastijärjestelmä ottaa pattiin. Ihmiset käyttävät tuhottomasti aikaa ja rahaa vain osoittaakseen, että heilläpä on rahaa ja valtaa samalla kun joen toisella puolella slummialueen lapset haaveilevat koulunkäynnistä. Paras tapa auttaa onkin panostaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon, sekä tarjota mahdollisuuksia tavallisille ihmisille ja huolehtia, että asiat todella tapahtuu sovitusti. 

© Mitchell Silver

© Mitchell Silver

Mutta Nepal on onneksi ottanut rohkean harppauksen eteenpäin ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa, jos verrataan esimerkiksi naapuri-Intiaan. Lain mukaan nainen ja mies on tasavertaisessa asemassa, mikä ei tietenkään ole vielä siirtynyt käytäntöön asti, mutta joku päivä tämäkin toteutuu. Perheissä on edelleen selkeä ”isä on perheen pomo” –asetelma, joka kyllä ärsytti päivittäin. Miksi miehet eivät voi siivota omia asioitaan tai osallistua mihinkään kotitöihin? Miksi isä on pelottava perheen auktoriteetti joka perheessä? Vähäisestä vedenkulutuksesta kyllä muistutetaan kaikkia, mutta oma auto pestään kahdesti viikossa.

Kun ihmisarvot saadaan kohdalleen, on aika huolehtia eläimistä ja luonnosta. Aiemmin mainitsin, että ihmiset oikeasti välittävät eläimistä, mutta eivät vain osaa huolehtia niistä tai eivät jaksa välittää niiden kohtelusta. Tuntuu oudolta nähdä rikkaiden perheiden isät koiralenkillä kultapantaisten dobermannien kanssa samalla kun kirppuja kuhisevat katukoirat juoksevat kolmella jalalla laumoissa kaatopaikalla tonkien roskia. Lisäksi ihmiset aina valittavat siitä, miten kaikkialla on roskia, mutta seuraavassa hetkessä heittävät itse jokaisen karkkipaperin maahan. Onneksi Nepalissa on ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan aikaa ja rahaa tehdäkseen muutoksen kaiken hulluuden keskellä. Vierailin Sneha’sin koiratarhalla useaan kertaan auttamassa koirien hoidossa ja tapasin miehen, joka on ottanut vastuulleen Bagmati-joen siivoamisen roskista joka lauantai. Nämä ihmiset ovat muutoksen edelläkävijöitä. Jacque Frescon sanoin ”if you think we can’t change the world, it just means you’re not one of those that will.” Vaikeinta on olla ensimmäinen, joka tekee muutoksen, koska oma työ tuntuu niin pieneltä ja huomaamattomalta. Mutta siitä se lähtee, jonkun pitää aina olla ensimmäinen.

Niin paljon kuin Nepalia rakastankin, on ihana tulla kotiin. Mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä hämmentyneemmäksi tulin. En tiennyt mitä tunsin ja ajattelin ja jotkut ajatukset eivät tuntuneet oikeilta. Samaan aikaan laskin iltaisin päiviä, milloin pääsen kotiin, mutta samaan aikaan tiesin, että sen sijaan että ikävöisin omaa perhettä, tulen ikävöimään perhettä täällä. Ajan myötä ikävä helpottaa ja muistot kulkevat mukana aina, mutta kun on kasvanut näin tiiviisti osaksi suurta perhettä, on lähteminen silti vaikeaa. Viimeisen kahden viikon aikana olen huomannut, miten Nepal on alkanut ärsyttää. Olen väsynyt asioiden hoitamattomuuteen ja siihen, että ihmisen sanaan ei voi luottaa. Välttelin suihkua viimeiset viikot, sillä säiden kylmentyessä suihkut kävivät sietämättömiksi, etenkin kun olen tällainen kylmäkalle. Kathmandun tomuisuus ja kolmen kuukauden jatkuva ”flunssailu” (= kylmästä johtuva limaisuus ja saasteista johtuva kurkkukipu) alkoi todella käydä hermoille. Hidas wifi, joka ajoin esti yhteydenpidon kotiin, alkoi todella ottaa pattiin henkisesti etenkin, kun koti-ikävä vaan kasvoi kasvamistaan. Ikävöin läheisen kosketusta ja halaamista, sillä täällä jos kosken lapsiin (muutamaa lasta lukuun ottamatta), he ujuttautuvat pois käteni alta todella vaivautuneina ja opin nopeasti olemaan koskematta. Samaan aikaan kuitenkin huomasin tutustuneeni jokaiseen lapseen ja löytäneeni heistä jokaisesta jotain erityistä. Tiesin saaneeni jotain hyvää aikaan. Tässä tapauksessa kyse oli osoittaa, että joku tässä maailmassa välittää juuri sinusta, joku käyttää omaa aikaansa ollakseen kanssasi ja huolehtii, että sinulla on kaikki hyvin, sillä vaikka perheellä on isä ja äiti, oli isä enemmänkin pelottava auktoriteetti ja äiti kiireinen kotiäiti. Tiesin saavuttaneeni jokaisen lapsen luottamuksen. Tiedän talon tavat ja tunnen olevani kotona ja tiedän, että minusta välitetään yhtä paljon, kuin minä välitän. Jokaisen lapsen kanssa on omat jutut, omat vitsit ja oma tapa kommunikoida. Viimeisenä iltana kaikki varmistelivat, että enhän unohda heitä. En ikinä. Edelleen ajattelen usein Tansanian lapsivankeja ja luen heidän minulle kirjoittamia kirjeitä. Hyvä puoli tässä on, että voin aina kirjoittaa lapsille sähköpostia ja tiedän, että viesti menee perille. Ja… Kaikesta kauheudesta huolimatta tiedän ikävöiväni Kathmandun tomuisia kujia ja auringonlaskua Himalajan vuorien taakse.

© Mitchell Silver

Tapasin matkani aikana upeita ihmisiä ja jokainen jätti pienen jälkensä. Kiitos Johanna, Stian, Babu Natalie, Caroline, Janif, Adi, Daniel, Nick, Harry, Luke, Jen Lucie, Gerard, Tom, Erika, Darlene, Sara, Jessica Mitchell, Claudio, Hannah, Chuen & Michelle ♥

Viimeisellä viikolla katselimme, kun muut pelasivat pingpongia ja halasin yllättäen Bhupeshia takaapäin, koska minä itsekkäästi kaipasin ihmiskosketusta. Seisoimme siinä pitkään katsoen peliä ja kun ajattelin, että Bhupesh on vain liian kohtelias pyytääksen minua lopettamaan halaamisen, laskin käteni. Varovasti hän kuitenkin otti ranteistani kiinni ja nosti kädet takaisin ympärilleen ja piti käsistäni kiinni varmistaen, etten laske niitä uudestaan.

Näihin tunnelmiin päätän matkakertomukseni. Kiitos kaikille lukijoille ja KIITOS NEPAL ♥ 

My journey is almost finished as I leave Nepal today and head back to home today. When traveling I always think of superlatives to describe places and feelings, and I think that many words have lost their power. But now I can honestly say that Nepal is the most beautiful, amazing, special and magical place that I’ve ever visited, and really mean every word. Nothing has left me speachless or made me shed tears of joy as often as the Himalayas. I’m grateful that I got to visit the mountains and challenge my mind and body, but also see lots of people fighting to achieve their dreams. And when gazing at the Everest, I can understand why such a hill has made so many people to do crazy things despite all the tombstones we saw on our way up.

Kathmandu is a crazy place, I didn’t like it nor anybody else. But as soon as you leave the horrible city you are in a paradise. While living in Kathmadu I remembered why one has to be grateful about all the small things in life. Everybody went to their home villages during the festival season and I was thrilled to notice that I had water and electricity every day. Washing one’s clothes is pointless because they are so dusty and the cold showers are something I’m not going to miss. The walls were filled with crawling insects and I declared a war for the bedbugs that attacked my flat. And yet I was such a lucky person! Every time I wanted to visit the city center I walked trough a slum area. Many people in Nepal live without electricity, water and I wouldn’t call their residences as houses. I felt so wrong every time walking there because I knew that with the money I currently had in my pocket, a whole bunch of Nepalese kids could get an education. But unfortunately you can’t help everybody..

But like in Tanzania, here people help each other and I dare to say that people here are happier than hey are in Finland. Here everybody is a big family (well, not in the same way than in Tanzania because of the old caste system, but still). When you meet somebody you ask if they have eaten today, and if they haven’t, you offer them food. Maybe next time you are the one without food and you can trust your friend to help you in return. But what if you are left out? What if you are disabled or too different? You have to be part of the group, which means blending in and having everybody’s approval. In our culture you can be who you are and live your life the way you want. But people aren’t that kind of helpful in general. People only care about themselves and in the end of the day they go home and feel lonely and depressed. Which one is better?

The most important part of the culture here is respecting others. Younger siblings respect older siblings and older sibling respect mom and dad. In Finland the situation is very different when the school system is in crisis and parents are desperately trying to find help to raise their kids. Here I told the kids about the problems we have in Finland, for example a teacher got fired because the kids irritated her and she started shouting, but obvioisly the people here don’t understand. It’s so bizarre and disgraceful that they just don’t understand how somebody would act like that. But the people are so kind and helpful that you can't understand if you haven't been there. I've hitchhiked, drank tea with the locals and always somebody has asked if I need help if I have looked like I was in need of it. You just have to know who the motives behind their helpfulness, is it because they honestly want to help or is it because they just want something from you?

But if here respecting others is the culture’s most important part, for Westeners is trust and manners. I still don’t understand the lack of basic manners, like people not saying thank you, please or may I have. I heard that the kids show their gratitude by being respectful, but I just don’t get it. People are spitting on the streets (and sometimes right in front of you) and the locals don’t give space for white people when walking the streets, but they always expect me to give space. Couple of times I didn’t give space and our shoulders bumbed to each other. No reaction. Also, after spending three months at the children’s home I hoped that we would have a little celebration or I would get a flower or something. Nothing.

The biggest problem for me was still the fact that you can’t trust people. False promises and lies are every where and people don’t understand that if they promise me something, I make my plans believing, that they will keep their promises. Nothing happens and when you ask, the response is always ”yeah, tomorrow”. In Nepal people have the same Tanzanian ”hakuna matata” –thing going on, and it’s driving me crazy. If a shop opens at 10, it actually opens at 10.30. If you tell the kids to be ready at 4 to go to the football ground, they are ready at 4.20 and then complain why they didn’t have enough time to play. If you buy something that’s made in Nepal, it’s probably shit, but hey, no problem, it’s Nepal! My work starts at 6.30 and one morning I got there at 6.34 and told everybody that I was sorry, and they just laughed. The whole country, including the government and miss president are so ”hakunta matata” that I’m not surprised why the country haven’t developed even though it has all the potential and resources.

Actually I was thinking the other day, why should Nepal develop? The developed countries are giving money and now they have a good reason to make the tourists pay so much for everything. But at the end of the day most of the money goes for the rich, and the poor stay poor. Nobody cares about the poor, because their previous lives were bad and now they were born in to a low cast. That’s their problem. Here people spend so much time and money just to prove that they are from a high caste, and the same time the kids from slums only dream about going to school. The best way to help is to focus on education and health services and creating opportunities and make sure that things happen as promised. 

But Nepal had taken a gigantic leap when it comes to human rights and equality. According to the law women and men are equal, but of course it takes time so that they actually are equal. The different gender roles can be seen every day, because women basically cook, clean and wash clothes and men.. well they are just scary authorities. But one day men and women will be equal here as well. Still, father’s are seen the big bosses of the families and they are scary authorities.

And after fixing the problems with human rights it’s time to take better care of the nature and the animals. I visited Sneha’s dog shelter for a couple of times and I met a man who started cleaning the river every Saturday. That’s super, because ”if you think we can’t change the world, it just means you’re not one of those that will” (Jacque Fresco) and somebody has to be the first. It’s not easy because your work doesn’t seem to make a difference, but eventually, one day, it will.

As much as I love Nepal, I can’t wait to get to home. The closer the flight date came, the more confused I became. I didn’t know what I felt or what I thought and some thought’s were negative, which didn’t feel right. At the same time I counted the days and knew, that I would miss Nepal and my family here. Few weeks before leaving I started to get really negative thoughts about Nepal. I am tired of not knowing what’s happening and not being able to trust anybody. The cold showers we’re unbearable especially during the cold season and after having a cold for 3 months (= cold mountain air & dusty Kathmandu, thanks!) I’m so done. The slow wifi, that sometimes made it impossible to keep contact to my family, was making me crazy especially when you felt home sick. But at the same time I notice how I’ve grown to love every kid. Everyone is special and I have my own jokes and ways of communicating with everybody. The kids were afraid, that I would forget them. Never. Still, after 3 years, I sometimes read the letters the child prisoners wrote me when I left Tanzania...And I have to admit, that I’m going to miss Kathmandu.

I’m also going to miss all the great people I met. Thank you Johanna, Stian, Babu, Natalie, Caroline, Janif, Adi, Daniel, Nick, Harry, Luke, Jen, Lucie, Gerard, Tom, Erika, Darlene, Sara, Jessica Mitchell, Claudio, Hannah, Chuen & Michelle ♥

Thank you Nepal and my amazing family. Until next time!