"You are not a guest, you are family."

Viimeinen työpäivä. Sekavat fiilikset. Onneksi palaan vielä yhdeksi yöksi ennen paluuta Suomeen, koska hyvästit nyt tekisi liian kipeää. Suuntaan siis viereiseen Bhaktapurin temppelikaupunkiin neljän päivän joogaretriittiin, sillä ei Nepalista voi tulla takaisin kokeilematta juuri tällä alueella syntynyttä joogaa ja meditaatiota.

Viime viikot ovat menneet todella nopeasti. Avaudun fiiliksistä tarkemmin viimeisessä blogissa, mutta sanotaan nyt, että en tiedä enää mitä ajatella tai tuntea. Fiilikset ovat vaihdelleet laidasta laitaan, toisena hetkenä olisin ollut valmis ottamaan lentokoneen saman tien Suomeen, seuraavana hetkenä olisin voinut pidentää viisumiani kuukaudella. Voih, miksi lähteminen on niin vaikeaa?

Talolla olemme tuttuun tapaan pelailleet jalkapalloa, opiskelleet yhdessä ja viime viikonloppuna askartelimme sanomalehdestä ja vehnäjauho-liisteristä lakkopäivien aikana eläinhahmoja, jotka laitoimme koristamaan kotia. Lapsien on vaikea käyttää mielikuvitusta tai luovuutta, koska koulussa kaikki opiskellaan toistamalla. Kun pitää piirtää kuva talvipäivästä, lapset tulevat kysymään, josko minä voin piirtää. Kun pitää kirjoittaa kaverille kirje, etsitään kirjahyllystä joku englanninkielen kieliopin kirja, jossa on esimerkkikirje ja kopioidaan se. Kun pitää kirjoittaa, miksi pitää/ei pidä Nepalista, tullaan multa jälleen kysymään apua, koska mistään ei löydy vastausta valmiiksi. Ikinä en kerro vastauksia suoraan, vaan aina lähden purkamaan tehtäviä yhdessä lapsen kanssa. Nämä tehtävät ovat kuitenkin aina kaikista vaikeimpia ja niihin kuluu paljon aikaa. Sama mielikuvituksettomuus ja luovuuden puute näkyy myös aikuisissa. Papa on pyytänyt minua suunnittelemaan uudestaan kaikki toimiston lomakkeet, ja ehdottanut aina, jos vaikka katsoisin mallia netistä. Minä mitään malleja tarvitse, vaan omasta päästä heitän, ja aina on kelvannut. Surullista, sillä omassa elämässäni luovuus, taide ja mielikuvitus on aina ollut isossa osassa. Olen pienestä pitäen rakastanut kirjoittaa, piirtää ja musisoida, mutta ihmettelin aina, että miksi koulussa on jotain musaa tai kuvista. Nyt ymmärrän paremmin kuin koskaan.

Sain loppuajakseni seuralaisen Erikasta, 23-vuotiaasta jenkkityöstä. Kävimme hakemassa hänet bussiterminaalista muutaman kilometrin päästä kotoa ja matkaan sinne meni 1,5 tuntia. Autossa istuessa oli aikaa tarkkailla ympärilleen ja tiesin, että kolarin tehnyt auto joutuu ripustamaan lapsen kengän autonsa takapuskuriin moraaliseksi rangaistukseksi. Kauhukseni huomasin, että näitä autoja oli paljon. En lainkaan ihmettele tässä sekasotkussa, jossa yksikaistaisella tiellä saattaa ajaa kaksi autoa ja mopo rinnakkain ja kukaan ei ole kiinnostunut jalankulkijoista.

Erikan kanssa päätimme viime perjantaina lähteä käymään Sam’s pubissa istuskelemassa. Siinä olikin mielenkiintoinen reissu. Tapasimme Sir Edmund Hillaryn lapsenlapsen ja rupattelimme niitä näitä, kun yhtäkkiä vieressämme istunut havailijainen Mitchell kysyi, olisinko kiinnostunut heittämään mallikeikkaa.
”Joojoo toki, tässä mun numero, soitellaan.”

Ja ette usko, mutta se oikeesti soitti ja sovimme, että nähdään maanantaina klo 10 kaupungissa. Oon skeptinen kaikkea tällaista kohtaan, mutta kun mulle soitti saksalainen Johanna ja kertoi, että eräs mies pyysi häntä malliksi ja hän ajatteli soittaa olenko minä oikea ihminen, ja myös tulossa malliksi, niin uskoin, että nyt on tosi hyvä huijaus kyseessä, tai sitten tää on ihan oikea juttu.

Äitille en tietenkään kertonut mitään asiasta, ennen kuin kuvaukset oli ohi ja juoksin kotiin repussani palkaksi saamiani cashmere-kankaisia vaatteita. Kuvasimme tulevan kauden vaatteita katalogia varten, ja kyllä mä vaan mietin kesken kuvausten, että mitä täällä tapahtuu, täähän on suoraan kuin elokuvista! En pidä kuvattavana olemisesta, mutta Mitchell antoi parit vinkit ja loppua kohden piti vaan antaa palaa. Haaste vastaanotettu ja suoritettu!

Kaikkia vaatteita ei ihan tajuttu.. näissä näytettiin teltoilta yhdessä ja erikseen.
Miten kukaan voi haluta käyttää tällaisia? 

Seuraavana päivänä reissasin paikallisella täyteenahdetulla pikkubussilla uudestaan Boudhanath-temppelille, joka oli jälleen avattu korjaustöiden jälkeen (!!). Kesti hetki, ennen kuin löysin oikean bussin, koska sen sijaan, että puskurissa lukisi minne bussi on menossa, rahastaja huutaa kauttakulkupaikkojen nimiä kauheella vauhdilla. Sieltä jostain keskeltä bongasin ”Boudhhan” ja hyppäsin kyytiin pähkien, miten Nepalissa ilmaistaan halu jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Seurasin karttasovelluksen avulla reittiä ja kun lähestyimme stupaa, nousin takarivissä varovasti kyyryssä seisomaan. Kuljettaja ei tietenkään voinut minua nähdä, mutta joku bongasi minut ja hihkaisi rahastajalle, että olisi stopin paikka. Kyllä nepalilaiset on ihania! Terassilla olevassa kahvilassa juoden cappuccinoa ja katselin tuulessa lepattavia rukousviirejä samalla kun ympäri aukeaa raikasi tiibetiläinen rukousmusiikki. Vau.

Illalla auttelin keittiössä ja mama-Dhanusha ojensi mulle suolapurkin.
"Minni, suolaa!"
"Alussa kaikki hokivat, ettei mun tarvitse tehdä mitään ja että olen vieras talossa ja mun tehtävänä on vaan nauttia ja ottaa iisisti."
"Et sinä ole vieras, sinä olet perhettä." 

Viimeinen blogi tulee sitten maanantaina, nyt joogailemaan!

Oon yrittäny napata kuvaa meijän roska-autoista tokasta blogista lähtien ja NYT SAIN räpsästyä kesken juoksun. Hyvä päättää postaus vinoon roska-autokuvaan, olkaa hyvä. 

Last day of work. I’m not sure what to think or feel. I’m heading to a yoga retreat in Bhaktapur and before leaving I’ll pend one more night with the kids. Saying goodbye now would be too hard.

Last weeks have passed by quickly and I’ve had mixed feelings. On some days I could’ve taken the flight to Finland and some days I could’ve extended my visa for a month. Oh, it’s so hard to leave.

Back at the house we have been playing football, studying together and last week we made animal figures from newspaper and painted them. I have noticed that tasks that require creativity and imagination are the hardest ones. If somebody has to draw a picture of a winter day, they come to me and ask if I could do it. If somebody has to write a letter to a friend, they search English grammar books if they find something to copy. If they have to write an essay why they like/don’t like Nepal, again they come to me because they can’t find the answer. I’ve noticed that it’s hard for adults to be creative as well. Lalit has asked me to re-write some of the forms he uses, and every time he asks me if I could find something from Google that I could copy. No way, I use my creativity and every time the results has been good and praised. It’s sad that people don’t get to use their imagination and creativity, because for me it has always been a big part of my life. When I was a kid I didn’t understand why we had to study music, art and write stories, but now I understand more than ever.

For my last days Erika, 23, from the US joined me We went to pick her up from the bust terminal close to our house, but it was a 1,5 hour drive because of the crazy traffic. Many drivers had children’s shoes hanging on the back of their cars as a moral punishment for being involved in a car crash. And there was quite many of these cars.

Last Friday we went out with Erika and couple of our friends we met. It was an interesting night, we met the granddaughter of Sir Edmund Hillary and while we were talking a man came to ask me if I wanted to be his model. Wait what?
“Sure, here’s my number, call me.”
And guess what, he actually called me that we would meet 10am on Monday. Few minutes later a German girl, Johanna, called me asking if I was real, because a random guy had  asked her to be his model. I was quite nervous because I’m always so sceptical about this kind of stuff, but after she called me I thought that it’s either a super good trick or then it’s all real.

Luckily I took my chances and everything went well! I didn’t tell my mom about the photo shoot until I came back to the house with my new cashmere clothes that I had gotten as a payment. I’m not a big fan of photos and modelling, but challenge accepted and accomplished!

On the next day I met Johanna at Boudhanath-temple, which was re-opened again! I took the bus and wasn’t sure how to tell when I wanted to hop off. I stood up near the bus stop but I was in the back seat so the driver couldn’t see or hear me. Luckily someone noticed me and told the driver to stop. Oh man, I love the nepali people! I sat on a rooftop café drinking cappuccino and stared the Tibetan prayer flags flickering in the wind. Wow. 

Last blog coming out on Monday!