Olipa kerran, kaukaisessa maassa / Once upon a time in a land far, far away

English translation below. 

Viiden kerroksen väkeä

Herään aamulla kello 4.15 siihen, että naapuri yrittää epätoivoisesti saada skootteriaan käyntiin. Köhivä moottori yskäisee muutaman kerran ja hiljenee sitten täysin. Kuuluu askelia, kun joku hakee sisältä työkalupakin, ja hetken kolisuttelun ja paukuttelun jälkeen moottori pärähtää käyntiin. Ulkona on pimeää ja yläkerrasta kuuluu naapurin tuhina. Kotikadulla juoksee koira hiekan kahinasta päätellen. Kukot heräävät puoli kuudelta herättämään kyläläiset ja katoilla asuvat pulut liittyvät aamuiseen musisointiin kuudelta kukkojen jo kiljuttua kurkkunsa käheiksi. Pukeudun nopeasti, sillä aamut ovat kylmiä lämpötilan ollessa vain 10 astetta. Vedet on jälleen poikki, joten otan hammasharjan mukaan talolle. Kello 6.34 koputan nolona portille tietäen, että olen neljä minuuttia myöhässä. Mykkä pieni herrasmies ilmestyy portille ja avattuaan sen tervehdimme toisiamme viittoen. Pahoittelen mamalle myöhästymistäni. 

”Hah, oh Minni… No problem, it’s Nepal!”

Tervehdin luokkahuoneessa lattialla istuvia lapsia, jotka hokevat englanniksi sanojen selityksiä yrittäen opetella kaiken ulkoa. Kattokerroksen keittiössä keitän itselleni aamuteen, johon ripautan lopuksi nepalilaiseen tyyliin hyppysellisen mustapippuria tuomaan potkua. Teetä hörppiessäni luen päivän Kymärin puhelimen näytöltä.

Ennen aamuriisiä olen auttanut lapsia läksyissä, valmistellut ruokailutilan ja yrittänyt olla avuksi keittiössä. Ennen ruokailua pesen käteni kulman takana. Kulman takana oleva pesupiste on edelleen kahden ja puolen kuukauden jälkeen inhottava, vaikka en sitä ääneen myönnä tai tahallani karta. Samassa kulmauksessa pestään vaatteet, tiskit ja ihmiset. Riisin kanssa tarjotaan linssikastiketta ja kasviscurrya, kuten jokaisena päivänä kahdesti.

Syötyämme siivoamme ruokailutilan ja lapset vaihtavat kouluvaatteensa. Joku leikkaa kynsiään, sillä opettaja lyö sormille, jos kynsissä näkyy lainkaan valkoista samalla kun muut kiillottavat koulukenkiään. Koulumatka on vain muutaman minuutin pituinen. Koulun ovella annan ylävitoset kaikille lapsille tuttuun tapaan ennen kuin porhallan takaisin kämpälleni. Nappaan muutaman ropon ja kirjan takin taskuun ja otan suunnan kohti Thamelia, Kathmandun ydinkeskustaa.

Kukaan ei pidä Kathmandusta, joka on saastunut, likainen ja haiseva. Ylittäessäni Bagmati-joen riippusiltaa pitkin pidätän hengitystäni, sillä ruskean joen mätänevä tuoksu saa yökkimään. Isolla tiellä poliisi seisoo keskellä kaikkea ase roikkuen olaltaan yrittäen ohjata autoja parhaansa mukaan. Jalankulkivat puikkelehtivat autojen seassa tietäen, että jokainen tienylitys on hengenvaarallinen. Temppeliaukiolla lipunmyyjä mulkaisee epäilevästi, kun marssin päättäväisenä aukion ohitse jättäen romahtaneet temppelit taakseni. Naiset istuvat rivissä myymässä oransseja kukkakransseja ja kynttilöitä temppeleihin menijöille samalla, kun taustalla kellot kilisevät tuoden onnea ja siunausta.

Suuntaan pieneen kojuun, jossa myydään Kathmandun parhaita donitseja. Tervehdin tuttua myyjää, joka kiireisenä myy donitsia nuorelle pojalle evääksi kouluun. Nähdessään minut hän hymyilee ja sanoo ”wait, sister.” Hän katoaa takahuoneeseen ja tuo minulle jättikokoisen, uunituoreen donitsin. Jätän tiskille 20 rupiaa, huikkaan kiitos ja lähden. Hän huutaa perääni, että vaihtorahat! Hymyilen ja sanon, että ensi kerralla sitten. Tätä keskustelua ei kukaan Kathmanduussa ulkomaalaisena käynyt usko, mutta näin se meni. Ja tämän takia ostan donitsini tältä mieheltä.

Vastaan kävelee kaksi naista yllään kaikki sateenkaaren värit ja kilisevät korut samalla kun jalaton mies pyytää rahaa tienposkessa. Tylsistyneeltä näyttävä kioskimyyjä tuijottaa tyhjyyteen. Vuohet määkivät teurastamon edessä tietäen mitä tulevan pitää: kilikaveri meni äsken sisälle ja myyntipöydälle ilmestyi juuri uusi vuohenpää.

Mutaisten, kuoppaisten, ahtaan ja sekavan tieverkoston keskellä pitää olla tarkkana, Kaduilla kulkee autoja, mopoja, lehmiä, koiria, pyöriä ja jalankulkijoita sekaisin. Lisäksi keskellä tietä saattaa helposti olla metrin syvyinen monttu. Tiellä tunkevan valkoisen Suzuki-taksin sivupeili hipaisee olkavartta, mutta kuski tietää tarkasti autonsa mitat ja painaa rohkeasti kaasua samalla kun tööttää varoittaakseen edessä olevia jalankulkijoita.

Koira-ambulanssin kyydissä!

”Madam taxi?”
”Namaste! Mistä olet kotoisin?”
”Huomenta! Tule toki peremmälle, katselu ei maksa!”
”Hass, weed?”

"100% pashminaa, nämä huivit on made in Nepal!"
Tiedän saapuneeni Thameliin.

Siinä missä turistit ovat pukeutuneet shortseihin ja t-paitoihin, on paikallisilla (ja minulla) päällä paksu fleece, onhan ulkona vain 23 astetta. Talvi on tulossa. Marssin tottuneesti länsimaiseen Himalayan Java –kahvilaan, jossa tilaan cappuccinon. Kokeiltuani kaikkia kahviloita tiedän, että täällä saan parilla dollarilla parhaat kahvit, vaikka paikka onkin länkkärien suosima ja ylihinnoiteltu. Joskus sitä vaan kaipaa laatua ja vähän sitä länkkärimeininkiä – kuten puhtaita kuppeja ja pyyhittyä pöytää. Kaivan esiin kirjan ja uppoudun Gandhin ajatuksiin.

Palaan samaa reittiä takaisin talolle. Sama tylsistynyt myyjä tuijottaa edelleen tyhjyyteen ja temppeliaukion lipunmyyjä yrittää pakottaa minua ostamaan lippua.
”Kävelen vain ohitse, asun Kupondolessa.”
”Ai asut vai? Kupondolessa?... Minä tarkkailen sinua.”
Vilkaisemattakaan temppeleitä marssin kohti Kupondolea, jossa sijaitsee tämänhetkinen osoitteeni. Pieni tyttö kävelee hiukset kahdella letillä hymyssäsuin minua vastaan, tuo kätensä yhteen rinnalleen, sanoo ujosti namaste ja juoksee sitten kikattaen ohitseni. Namaste tarkoittaa vapaasti käännettynä ”minä kunnioitan valoa sisälläsi, olemme yhtä.” Äärimmäisyyksien maa on tehnyt vuoristoilla asuvat ihmiset nöyriksi, mutta vahvoiksi. Kolmasosa Nepalin väestöstä asuu Kathmanduussa, mutta festivaalikauden ajaksi koko kaupunki hiljenee, kun kaikki palaavat vuoristoon kotikyliinsä.

Saavun talolle. Välipalaksi juon kupin teetä, jonka sekaan laitan riisihiutaleita. Kaikille tarjotaan viipale omenasta. Juuri kun istun lattialla kuorien jättikokoista kurpitsaa iltariisiä varten, juoksee Padam luokseni.
”Voidaanko mennä kentälle?” hän kysyy hiljaa. Varmistan Lalit-papalta, että voimme mennä, mikä saa Padamin hihkaisemaan ja tuulettamaan ilosta. Hän juoksee halki talon ilmottaen, että lähdemme kentälle.
”Kaksi minuuttia lähtöön!” huudan alakerrasta samalla kun ujutan pölynharmaita, ennen mustia, kenkiä jalkaan. Kymmenen minuutin kuluttua pääsemme lähtemään.

Kaatopaikan kentällä ajaa ympyrää valkoinen auto ja kaksi skootteria ajaa tööttäillen edestakaisin kentällä, ja kaiken keskellä lapset pelaavat jalkapalloa. Kaksi lehmää kirmaa palloa potkivien lasten keskellä ja koiralauma juoksee jätevuorien päällä perässään kaksi pientä pentua. Minut on jälleen määrätty maalivahdiksi ja hyväksyn pelipaikkani mukisematta. Kerran sain pelata nimellä ”juoksija”, eli minun piti vain juosta pallon perässä ja häiriköidä. Homma toimi hyvin aina siihen asti, kunnes vahingossa sain pallon haltuuni ja potkaisin sen omaan maaliin. Uudestaan ei ole juoksijan roolia minulle tarjottu.

Aurinko laskee vuorien taakse, jotka erottuvat utuisena ja harmaina horisontissa. Kaatopaikan reunalta näkee lähes koko Kathmandun laaksoa ympäröivät vuoret, alue oli aikoinaan suuri järvi. Sneha’s –koiratarhalle mennessäni kävelen aivan kaupungin laidalle, josta voi selvästi nähdä, miten harmaa pölypilvi peittoaa Kathmandun alleen.

Perheen pienimmät ottavat minua käsistä kiinni. Kotiinlähdön aika. Talolla lapset pesevät naamansa, kätensä ja jalkansa ja ne, kenellä on vaihtovaatteet vaihtavat hikiset ja pölyiset vaatteet pois päältään. Tarjoilen iltariisin maman kanssa ja rupattelen päivän kulusta. Syötyäni liityn kolmen vanhimman sisaruksen joukkoon pesupisteelle. Kyykkäämme kulmassa kahden pestessä ja kahden huuhdellessa astioita. Paljaiden, kylmästä kankeiden jalkojen alla tuntuu riisin jyviä ja tiskirättinä toimii säkkikangas, jonka joku on laiskana heittänyt lattialle, jossa ihmiset kävelevät paljasjaloin. Ympärillä lemuaa. Valmiit ruokailijat tuovat lautasensa, huuhtelevat kätensä, purskuttelevat suunsa ja sylkäisevät tiskaajien jalkoihin. Pesupistettä ei tule ikävä.

Huikkasen kaikille hyvät yöt ja kipitän kämpälle. Kotiporttini edessä makaa vinkuen koira, jonka sukupuolielimet on revitty irti. Kyyristyn sen viereen, annan sen haistaa kättäni ja varovasti silitän. Toisella kädellä otan kiinni jalasta, joka rentoutuu ja lakkaa tärisemästä. Hädässä tekstaan perheelle ja kysyn apua. Eetu googlaa koiralle annettavan Parasetamoli-annoksen, mutta parasetamoli on loppunut. Äiti antaa muiden alueen koiratarhojen numerot, mutta yhdestäkään ei vastata näin myöhään. Rapsutan koiraa hetken ja kannatan jalkaa.
”Haha, likainen koira, älä koske”, sanoo ohikulkeva nainen hienoissa hepeneissä. Mulkoilen häntä kulmieni alta ja rapsutan toisellakin kädellä. Hetken silitettyäni joudun keräämään voimani ja nousemaan ja poistumaan. Tukin korvat sormillani, jotten kuule vinkunaa. (Kerrotaan tähän, että näen edelleen koiraa ja puhdistan haavaa desinfiointiaineella ja lääkitsen ostamallani eläinten särkylääkkeellä. Haava paranee hitaasti, mutta varmasti!)

Kotona sähköt on poikki, mutta onneksi otsalamppu ei petä. Desinfioituani koko kehoni hyppään vällyjen väliin. Kerron päiväkirjalle päivän uutisista, tapahtumista ja pohdinnoista. Intoilen päiväkirjalle huomisesta vapaapäivästä, sillä olen menossa koiratarhalle auttamaan. Ehkä näen kipeää koiraa uudestaan ja voin auttaa enemmän. Yritän lukea ja valvoa edes hieman pidempään, mutta nukahdan taas ennen yhdeksää.

En tiennyt mistä olisin kertonut, koska viikko meni niin hujauksessa ja tavallisen arjen merkeissä, joten kirjoitin eräästä mun työpäivästä, toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postauksesta! Kaksi viikkoa jäljellä! 

I wake up at 4.15 when the neighbour is trying to start his motorbike without succeeding. I hear steps when somebody goes inside to get the tools. Bang bang, clang clang. The engine starts and wakes up  the whole neighbourhood. I can't fall asleep so I just listen to the sounds. I can hear dogs running and my neighbour breathing. The roosters begin their beautiful song at 5.30 and when their throats get sore, the pigeons continue. I get up and dress up quickly; the mornings are freezing, because the temperature is just 11 degrees Celsius. The waters are turned off again so I take my toothbrush with me to the house. I'm a bit embarrassed, because I know it's 6.34 and I'm 4 minutes late. The mute boy opens the gate and we greet each other by using the sign language. I apologize to mama that I'm late. 

"Hah, oh Minni... No problem, it's Nepal!"

I greet the kids sitting on the class room trying to learn new words just repeating the descriptions. I drink my morning tea, to which I add a little bit of black pepper like Nepali people does, and read the Finnish news from my phone screen.

Before the morning rice I’ve helped the kids with their homework and cleaned the dining area. Before eating I wash my hands behind the corner. It’s the corner were the dishes, clothes and people are washed and I’m not really a big fan of that area. We eat rice, vegetable curry and lentil soup, like twice every day.

After eating I clean the dining area and the kids change to their school uniforms. Somebody is cutting their nails, because the teacher hits your hands if your nails are too long (meaning that the white part of the nail is visible). The kids polish their shoes every morning. The journey to the school takes just a couple of minutes. I give a high five to everybody, like every morning, before returning to my flat and picking up some money and my book. I’m heading to Thamel, the center of Kathmandu.

Nobody likes Kathmandu. It’s polluted, dirty and stinky. While walking the bridge over the Bagmati river I hold my breath, because the smell of the rotting river makes me sick. When walking past the big road I see a police standing in the middle telling who’s turn is it to go next. The pedestrians walk in the middle of everything trying to survive to the other side of the road.

On the Durbar Square the guard stares me suspiciously when I walk past the temples. The women sit in a row selling orange flowers and candles for the people entering the temples while in the distance you can hear the sound of the bells tinkling. I make my way to a small shop where a busy man is selling the best doughnuts in Kathmandu. He sees me and smiles. “Wait, sister.” He goes to the back of the shop and returns with a huge and fresh doughnut. I give him 20 rupees, say thank you and leave. 

“But sister, you get 5 rupees back!”
“Next time!”
And believe or not, this story is true.

Past me walks a woman with rainbow coloured clothes and jingling jewelry while a legless man is begging for money. Woman behind the kiosk’s counter stares into nothing. The goats are baaing in front of the butcher’s. They know what’s going to happen. Their brother just went inside and now there is a new goat’s head on the display.

You have to be careful when walking along the muddy, narrow and confusing roads. There are cars, bikes, motorbikes, humans, dogs and cows using the same roads. A white Suzuki-taxi touches your upper arm while trying to zigzag through the area. But the drivers are good and they know the exact measures of their cars.

“Madam taxi?”
“Namaste, where are you from?”
“Morning! Please come in, looking is free!”
“Hass, weed?”
“100 % pashmina, all made in Nepal!”
I’ve arrived Thamel.

All the tourists are wearing shorts and t-shirts while the locals (and I) wear long sleeved fleeces. It’s only 23 degrees Celsius and the winter is coming. I walk straight to a Himalayan Java –coffee shop where I know I can get the best coffee in the town. I know it’s over-priced and for tourists only, but sometimes you just need something western, like clean tables and well washed mugs.  I grab my book and try to understand Gandhi’s thoughts.

I return the same way that I got here. The same woman behind the kiosk’s counter is still staring into nothing. At Durbar Square the guard is trying to make me buy a ticket.
“I’m just walking past it, I live in Kupondole.”
“You live there? In Kupondole? I’ll bee watching you…”
I walk past the temples towards Kupondole, where my home is. A tiny girl is walking towards me. She brings her hands together, says namaste and runs past me. Namaste means “I honour the light inside of you, we are one”.

I arrive to the house. For tiffin I drink a cup of tea mixed with rice flakes and share a piece of apple. When I’m chopping the vegetables Padam comes to me.
“We go ground today?” he whispers. I ask the permission from Lalit-papa and when Padam hears that we can go, he runds through the house telling everybody that we are going to the ground!
“2 minutes and we leave”, I shout while putting on my grey (used to be black) shoes. We leave 10 minutes later.

At the ground near the bump pit the dogs run, the cows gambol and two motorcycles drive in the middle of the ground while the kids are trying to play football. I am usually the goal keeper. Once they gave me the title “runner” and I basically had to run after the ball and heckle. But after getting the ball and accidentally kicking it to our own goal I got degraded back to goal keeper.

The sun gets down behind the mountains. It’s time to leave. The smallest kids take my hands and we make our way back to the house where the kids wash their faces and legs. I serve the evening ricie with mama and talk about the day. After eating I join the three oldest kids at the washing area. We squat in the middle of food scraps with our feet freezing. The younger ones bring their plates, wash their mouth and spit to the ground next to us. We wash the dishes using a cloth that somebody left to the ground, where people walk bare feet. I’m not going to miss this corner.

I say good night to everybody and leave the house. In front of my house gate lays a dog, who’s man parts have been ripped off. He’s crying and shaking and I try to comfort him by holding up his leg and stroking his head. I text my family. My brother tells me how much I can give paracetamol, but I don’t have any. Mom gives me the contact details of all the dog shelters in Kathmandu, but none of them answers. 

“Haha, dirty dog, don’t touch”, says a posh woman passing me. I stare at her and strike the dog even more enthusiastically knowing it’s the only thing I can do to comfort him. After awhile I gather my strength and leave the crying dog. I put fingers to my ears.

The electricity is off, but luckily the head lamp won’t let me down. After washing my body I jump to the bed and write my diary. I tell about the news, thoughts and things that happened today and tell it how exited I am because I’m going to the dog shelter tomorrow. And maybe I see the poor dog again and I can help him. I’m trying to read and stay up longer than yesterday, but I fall asleep before nine. 

Two more weeks left, where does the time go? I didn’t know what should I write about so I decided to write about one of my days. Hopefully you liked it!