Ennen Everestiä haluaisin puhua hyvin henkilökohtaisesta aiheesta, josta puhutaan aivan liian vähän matkustuspiireissä. Millaista on asua yksin vieraassa kulttuurissa? Millaista on mennä yksin kotiin ja huomata, että vettä ei tule raanasta ja valot ei toimi? Miltä tuntuu huomata nähdä jotain absurdia, jota ei voi ihmetellä kenenkään kanssa? Millaista on intoilla uudesta elokuvan trailerista tai kauhistella poliitikkojen ihmejuttuja? Yksinäistä. En tiedä olenko ongelmani kanssa yksin vai eikö aiheesta puhuta, koska matkustaminen on ihanaa ja rentouttavaa ja kivaa. On se sitäkin, mutta ei se aina ihan niin ihanaa ole.
Lucien lähdettyä olen ollut nyt useamman viikon aivan yksin. Pyörähti tässä muuan keski-ikäinen kaverikaksikko muutaman päivän, mutta muuten olen ollut itsekseni. Tykkään omasta rauhasta ja minulle ei ole ikinä ollut ongelma olla yksin - päinvastoin. Täällä ympärilläni on jatkuvasti ihmisiä, joilla on paljon asiaa ja jotka kilpailevat huomiostani ja haluavat rakkautta, mikä on tietysti ihanaa ja olen iloinen kaikesta, mutta entä minä? Kaipaan keskustelua mulle tärkeistä aiheista. Täällä keskustelu on aina hyvin pinnallista "mitä kuuluu ja mikä on sun lempi eläin" -keskustelua, ja syvemmälle on hyvin vaikea päässä erilaisen yleissivistyksen, iän ja kielimuurin takia. Yleissivistys todellakin on täällä hyvin erilainen kuin meillä Euroopassa. Ei nämä ole ikinä kuullutkaan The Beatlesista, Sormusten herrasta, saati klassisesta musiikista tai suunnistuksesta. Nepalissa ihmiset tietävät asioista jotka koskettavat heitä, heidän valtiotaan ja naapurivaltioita. Nepalilaiset eivät juuri matkusta, koska viisumeja on vaikea saada, eikä muiden maiden asiat juurikaan kiinnosta, joten matkustusaihekin on täten evätty. En myöskään viitsi kertoa aiemmista tai tulevista matkoistani, koska ihmiset täällä vain haaveilevat siitä tietäen, että Intiaa pidemmälle ei niin helposti lähdetäkään. Kyllä nämä muun maailman asioista Trumpin tietää ja Euroopan jalkapalloliigat, mutta siihen se jääkin. Joskus hämmästelen jotain kulttuurieroja, ja saan vastaukseksi hämmentyneen hymyn ja olankohautuksen, koska ei ihmiset täällä voi mitenkään ymmärtää, miten suurta ihastusta vaikka lasten tottelevaisuus ja toisten kunnioitus minussa herättää.
Lucien kanssa istahdin joka ilta sängylle ja kävimme läpi asiat jotka mietityttivät, ihastuttivat tai vihastuttivat. Nyt täytyy myöntää, että mun päiväkirja on enemmän kuin pelkkä päiväkirja, se on mun keskustelukumppani. Jos joku ulkopuolinen näkisi sen, niin voisi hulluksi luulla. Tavallisestakin päivästä saan helposti aikaiseksi kolme sivua tekstiä jo sillä, että kerron päiväkirjalle päivän uutistista, odottamistani elokuvista, 25 Manna -suunnistusviestin tuloksista (on se Halden kova..) tai sitten analysoin sitä, olenko valmis ottamaan suihkun nyt vai lykkäänkö kylmää vilvoitusta aamuun. Vanhoja merkintöjä lukiessa mietin itsekin, että kuka hullu näitä juttuja kirjoittaa. Mun päiväkirja on mun henkireikä jolle kerron kaiken.
Lucien kanssa istahdin joka ilta sängylle ja kävimme läpi asiat jotka mietityttivät, ihastuttivat tai vihastuttivat. Nyt täytyy myöntää, että mun päiväkirja on enemmän kuin pelkkä päiväkirja, se on mun keskustelukumppani. Jos joku ulkopuolinen näkisi sen, niin voisi hulluksi luulla. Tavallisestakin päivästä saan helposti aikaiseksi kolme sivua tekstiä jo sillä, että kerron päiväkirjalle päivän uutistista, odottamistani elokuvista, 25 Manna -suunnistusviestin tuloksista (on se Halden kova..) tai sitten analysoin sitä, olenko valmis ottamaan suihkun nyt vai lykkäänkö kylmää vilvoitusta aamuun. Vanhoja merkintöjä lukiessa mietin itsekin, että kuka hullu näitä juttuja kirjoittaa. Mun päiväkirja on mun henkireikä jolle kerron kaiken.
Lucien kanssa oli helppoa, sillä jos oli asiaa, niin sen kuin avasi suun ja kakisti jutun ulos, liittyi se sitten mihin tahansa. Nyt tilanne on toinen. Monesti jos saan vaikka vihanneksia pilkkoessa aikaiseksi keskustelua, usein ilmestyy paikalle joku englantia ymmärtämätön ja surutta keskeyttää mun jutun, ja keskustelukumppani poistuu paikalta auttamaan muualle ja unohtaa, että mulla edes oli juttu kesken. Mun on usein myös vaikea aloittaa keskustelua, koska en tiedä tuliko kahden nepalia puhuvan henkilön keskustelussa pieni tauko vai päättyikö se kokonaan. Välillä en myöskään tiedä, voinko kertoa ylipirteää asiaani sen jälkeen jos kaksikko on korottanut ääniään tai näyttää mietteliäiltä. Nämä myös puhuu minusta silloin kun olen paikalla, koska en tietenkään ymmärrä nepalia. Suomessa mieleeni ei ikinä tulisi puhua vieraskielisestä ystävästäni hänen läsnäollessaan suomeksi, mutta täällä vaan välillä tiedän, että oon keskustelunaiheena jälleen. Kerrankin aistin kaikkien puhuvan minusta ja kun kysyin, mistä he puhuvat, he kertoivat huomanneensa että tykkään oranssista. Miksi asiasta pitää puhua nepaliksi, kun minulta voisi kysyä, pidänkö oranssista erityisesti?
Oon yrittänyt kuitenkin kääntää kaiken positiivisen kautta voitoksi. Tämä on haaste ja haasteitahan minä juuri rakastan, koska ne kehittää ja samalla opin uusia asioita itsestäni. Pidän silti tiiviisti yhteyttä perheeseen ja Skypettelen ympäri maailmaa ystäville ympäri maailman. Olen kiitollinen, että mulla on kotona ystäviä jotka laittaa viestiä ja kysyy kuulumisia ja täällä perhe joka välittää minusta samalla tavalla kuin oma perhe Suomessa. Harva meistä saa mahdollisuuden asua kolme kuukautta ulkomailla ja elää tavallista arkea turistialueiden ulkopuolella tavallisen kansan keskellä. Lasten kanssa juttelen vaikka niistä lempi eläimistä ja jos löydän aiheen, josta muillakin riittää juttua ja mielipiteitä, väännän siitä kaiken mehun irti yrittäen oppia jotakin uutta ja yrittäen myös antaa hieman uusia näkökulmia.
Pitkät työpäivät väsyttää fyysisesti ja henkisesti, mutta ainakin olen päässyt oppimaan nepalilaisesta arjesta kädestä pitäen ja tutustunut lapsiin kunnolla. Lapset ovat olleet kovin huolissaan siitä, milloin lähden vuorelle ja tulenko sieltä varmasti Tihar-festivaaliin mennessä takaisin kotiin.Aina talolta poistuessani joku juoksee kysymään, että en kai lähde vielä tänään. Aina talolle tullessani joku avaa portin hymyillen superleveästi minut nähdessä. Talollakin voin jo olla vapaammin ja kun alussa yritin tehdä jotain kotitöitä minua kiellettiin ja kerrottiin, että olen vieras. Nyt marssin omatoimisesti aamulla keittiöön ja keitän oman aamuteeni ennen kuin ryhdyn siivoamaan lattioita. Nyt nää vihdoin uskoo, että istun mielummin lattialla kuin tuolilla ja rökittää mut shakissa ihan 6-1 täysin häpeilemättä – enää ei mitään säälivoittoja heru.
Täällä on niin paljon isoja ja pieniä asioita, jotka saa mut iloiseksi. Uusin villitys on ehdottomasti kitaransoitto ja muutama nuorista osaa parin viikon jälkeen perussoinnut, vaikkeivät ole ikinä kitaraa kädessään aiemmin pitäneet, VAU! Ottakaa mallia siitä kaikki jotka väittää, ettei osaa jotain eikä ole aikaa opetella (mukaan lukien minä...). Tihariin mennessä meillä on varmasti jo muutama juhlalaulu kasassa. Joka päivä illalla mietin, miten kiitollinen olen kaikesta. Kaikki kenen kanssa olen jutellut Suomessa tai täällä on ihmetellyt mun rohkeutta lähteä yksin, enkä todella kadu että lähdin. Tämä on vain erilaisempaa kuin odotin, niin hyvässä kuin pahassa.
Hieman erilainen postaus tällä kertaa, mutta pitää mun päästä ajatuksista muillekin puhumaan kuin päiväkirjalle! Nyt maanantaina suuntaan Lucien kanssa ansaitusti kahden viikon vaellukselle Everestin vuoristoviidakkoon, josta palaan vasta 29.11. Voikaa hyvin!
But I’m still happy. I love challenges and this is a challenge. I’m in conctact with my family and friends daily and I’m grateful that I have friend who ask me how I am, even though I’m so far away. Not many of us gets the opportunity to live three months in Nepal outside the tourist areas. If I find a topic that the kids want to talk about, favourite animals for example, I try to talk about it as much as I can and try to learn something new.
The long working days are tiring, but at least I’ve got to live Nepalese life. The kids have been worried if I’m coming back from the mountain before Tihar-festival and every time I leave the house somebody asks, if I’m going home tomorrow. No, not yet! Every morning when I come to work there are smiling faces greeting me. At the house I’ve finally found my place and instead of being served all the time, I do stuff on my own and I can be more relaxed. Now the kids don’t lose on chess on purpose to make me happy, but crush me without mercy.
There are so many things that make me happy. Newest thing is definitely teaching the kids how to play guitar. The kids are learning really fast and some of them can play the basic chords after a couple of weeks even though they haven’t touched the guitar before! WAU! It’s all about the attitude. Every night I think about all the good things. I love every moment, it’s just more different than I thought in many ways, in good and in bad.
Now I have to start packing, the Everest is calling! I’ll return on 29.11. See ya then and take care!
Pitkät työpäivät väsyttää fyysisesti ja henkisesti, mutta ainakin olen päässyt oppimaan nepalilaisesta arjesta kädestä pitäen ja tutustunut lapsiin kunnolla. Lapset ovat olleet kovin huolissaan siitä, milloin lähden vuorelle ja tulenko sieltä varmasti Tihar-festivaaliin mennessä takaisin kotiin.Aina talolta poistuessani joku juoksee kysymään, että en kai lähde vielä tänään. Aina talolle tullessani joku avaa portin hymyillen superleveästi minut nähdessä. Talollakin voin jo olla vapaammin ja kun alussa yritin tehdä jotain kotitöitä minua kiellettiin ja kerrottiin, että olen vieras. Nyt marssin omatoimisesti aamulla keittiöön ja keitän oman aamuteeni ennen kuin ryhdyn siivoamaan lattioita. Nyt nää vihdoin uskoo, että istun mielummin lattialla kuin tuolilla ja rökittää mut shakissa ihan 6-1 täysin häpeilemättä – enää ei mitään säälivoittoja heru.
Täällä on niin paljon isoja ja pieniä asioita, jotka saa mut iloiseksi. Uusin villitys on ehdottomasti kitaransoitto ja muutama nuorista osaa parin viikon jälkeen perussoinnut, vaikkeivät ole ikinä kitaraa kädessään aiemmin pitäneet, VAU! Ottakaa mallia siitä kaikki jotka väittää, ettei osaa jotain eikä ole aikaa opetella (mukaan lukien minä...). Tihariin mennessä meillä on varmasti jo muutama juhlalaulu kasassa. Joka päivä illalla mietin, miten kiitollinen olen kaikesta. Kaikki kenen kanssa olen jutellut Suomessa tai täällä on ihmetellyt mun rohkeutta lähteä yksin, enkä todella kadu että lähdin. Tämä on vain erilaisempaa kuin odotin, niin hyvässä kuin pahassa.
Hieman erilainen postaus tällä kertaa, mutta pitää mun päästä ajatuksista muillekin puhumaan kuin päiväkirjalle! Nyt maanantaina suuntaan Lucien kanssa ansaitusti kahden viikon vaellukselle Everestin vuoristoviidakkoon, josta palaan vasta 29.11. Voikaa hyvin!
Before
heading to Everest I would like to talk about a very personal subject, that
travelers don’t often speak about. What is it like to live in a foreign
culture? What is it like to go home and notice that there is no power neither
water? What it feels like to see something absurd and there is nobody with whom
you could talk about it? What is it like to wander what the hell the
politicians are planning and get exited about the trailer of the movie that
everybody is waiting? Lonely. I’m not sure if I’m alone with my problem, or is
it just because people don’t like to talk about it because traveling is
supposed to be fun and relazing and enjoyable. It’s that, for sure, but there
not always.
After Lucie left I’ve spent couple of weeks on my own. I like solitude and being alone isn’t a problem for me – actually I enjoy it. Here I’m surrounded by people who have lots to say and they want my attention, which is of course nice and Iäm grateful for it, but what about me? I miss talking about the subjects that I enjoy, I grave meaningful and deep conversations that are impossible to have here because the language and because the oldest kids are still just 16. The general knowledge is very different here, than it is in Europe. The people haven’t heard about the Beatles, The Lord of the Rings or classical music or orienteering. Nepalese people know about things that are close to them and part of their daily life. They don’t travel, because it’s hard to get visas so they aren’t interested in other countries’ business. I love to talk about traveling, but here I don’t feel comfortable telling that I’ve been here and there and I want to go there, because I know that many people here just dream about traveling. Nepalese people know Trum, the European football leagues and that’s it.
After Lucie left I’ve spent couple of weeks on my own. I like solitude and being alone isn’t a problem for me – actually I enjoy it. Here I’m surrounded by people who have lots to say and they want my attention, which is of course nice and Iäm grateful for it, but what about me? I miss talking about the subjects that I enjoy, I grave meaningful and deep conversations that are impossible to have here because the language and because the oldest kids are still just 16. The general knowledge is very different here, than it is in Europe. The people haven’t heard about the Beatles, The Lord of the Rings or classical music or orienteering. Nepalese people know about things that are close to them and part of their daily life. They don’t travel, because it’s hard to get visas so they aren’t interested in other countries’ business. I love to talk about traveling, but here I don’t feel comfortable telling that I’ve been here and there and I want to go there, because I know that many people here just dream about traveling. Nepalese people know Trum, the European football leagues and that’s it.
With Lucie I talked every day about the
things that had happened to us. Some of them made us happy, some made sad and
some made us andry. Now I have to admit, that my diary is more than diary for
me. It’s my partner, with whom I share my thoughts. If an outsider would read
it, he would probably think that I’ve gone mad. I talk about the news, uncoming
movies and wonder how Halden won 25 Manna -orienteering race. I analyze if I’m
ready to take the cold shower now, or later and talk about my daily plans. I
tell my diary everything.
With Lucie it was super easy, because when you wanted to say something, you just opened your mouth and said it. Now it doesn’t work like that. If I get to have a conversation with somebody, usually another kid, who doesn’t speak English that well, comes and interrupts my story, and my chatting partner leaves me and forgets that I was about to finish my story. Sometimes it’s hard for me to start a conversation, because I’m not sure what the people were talking about and if my topic suits the situation. The people here talk about me often, I just know it. One time I asked what they were talking about and they said that they were just wondering if I like orange. Why couldn’t they ask it from me?
With Lucie it was super easy, because when you wanted to say something, you just opened your mouth and said it. Now it doesn’t work like that. If I get to have a conversation with somebody, usually another kid, who doesn’t speak English that well, comes and interrupts my story, and my chatting partner leaves me and forgets that I was about to finish my story. Sometimes it’s hard for me to start a conversation, because I’m not sure what the people were talking about and if my topic suits the situation. The people here talk about me often, I just know it. One time I asked what they were talking about and they said that they were just wondering if I like orange. Why couldn’t they ask it from me?
But I’m still happy. I love challenges and this is a challenge. I’m in conctact with my family and friends daily and I’m grateful that I have friend who ask me how I am, even though I’m so far away. Not many of us gets the opportunity to live three months in Nepal outside the tourist areas. If I find a topic that the kids want to talk about, favourite animals for example, I try to talk about it as much as I can and try to learn something new.
The long working days are tiring, but at least I’ve got to live Nepalese life. The kids have been worried if I’m coming back from the mountain before Tihar-festival and every time I leave the house somebody asks, if I’m going home tomorrow. No, not yet! Every morning when I come to work there are smiling faces greeting me. At the house I’ve finally found my place and instead of being served all the time, I do stuff on my own and I can be more relaxed. Now the kids don’t lose on chess on purpose to make me happy, but crush me without mercy.
There are so many things that make me happy. Newest thing is definitely teaching the kids how to play guitar. The kids are learning really fast and some of them can play the basic chords after a couple of weeks even though they haven’t touched the guitar before! WAU! It’s all about the attitude. Every night I think about all the good things. I love every moment, it’s just more different than I thought in many ways, in good and in bad.
Now I have to start packing, the Everest is calling! I’ll return on 29.11. See ya then and take care!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti