Normipäivä toimistolla / Just another day at the office

English translation in the end

Ihan mahtavaa, että blogi on saanut näin hyvän vastaanoton ja lukijoita riittää ♥ Kiitos teille jokaiselle! Yritän parhaani mukaan huolehtia siitä, että blogin sisältö pysyykin mielenkiintoisena ;)

Noniin, jatketaan sitten minun arjesta ja päivän kulusta. Olen siis tällä hetkellä ainoa länkkäri ja ainoa vapaaehtoinen koko talossa. Lapset onneksi käyvät englanniksi koulua, joten heidän kanssaan saa käytyä keskusteluja. Aikuisetkin puhuvat, mutta heillä on niin hassu aksentti, etten ole vielä tottunut ja en saa välillä sanaakaa selvää. Kysyttyäni kolmannen kerran ”sorry what?” yleensä luovutan, naurahdan ja nyökkään. Onhan tässä onneksi aikaa opetella kuuntelemaan.

Aamulla herään viiden jälkeen. Kyllä mulla aina herätyskello on, mutta kukot kiekuu niin kovaa, ettei voi olla heräämättä. Käyn joka ilta taistelun itseni kanssa, menenkö suihkuun ja päätän, että no menen aamulla. Aamulla sitten uusi tappelu, että olenko valmis menemään kokovartalosuihkuun vai pesenkö vain kasvot ja jalat. Kuten aiemmin mainitsin, suihkun vesi on kylmää ja sitä tulee pienenä norona. Lisäksi vessoissa ei ole paperia ja paperia ei saa laittaa pönttöön. Roskahuolto on melko olematonta, joten ei tätäkään ole helpoksi tehty. Oon ehkä vähän hienohelma, mutta en ala omalla kädellä pyyhkimään.

Astianpesukone. Nää tosiaan käyttää samaa saippuaa vaatteiden ja astioiden pesuun ja peseytymiseen. 

Suoriuduttuani aamutouhuista astelen työpaikalle, jossa työt alkavat kello 6-6.30, jolloin lapset ovat jo opiskelemassa. Autan läksyissä ja juon kupin teetä. Tai no, maito-sokeri –sotkua se enemmänkin on, mutta saapahan verensokerit nopeasti noustettua. Tämän jälkeen autan lapsia aamutoihuissa, kunnes syömme lounaan kello 8.30. Kyllä, lounaan. Ja lounaaksi on aina riisiä, linssikastiketta ja sipuli-peruna-paprika-mössöä. Mut ainaki se on ihan sikkehyvää mössöä! Näkisitte mitä annoksia nää muksut vetää! Riisi on se, mikä pitää näiden ihmisten vatsat kylläisinä. Ei täällä ole eineksiä tai nopeita ruokia, vaan ruokaa valmistetaan monta tuntia. Riisihetki on yksin päivän kokokohtia. Ja ruoka syödään tietenkin käsin, sillä oikealla kädellä.

Minun kotikatu! Vika pinkki talo oikealla on minun kotitalo. Ja tää katupätkä on vielä erittäin hyvässä kunnossa, samaa ei voi sanoa kun jatkaa kotikatua eteenpäin kohti koulua. 

Luksusalueen kävelykatu

Ruoan jälkeen saatan lapset kouluun muutaman sadan metrin päähän, jonka jälkeen alkaa minun vapaa-aika. Toistaiseksi olen paininut blogin kuvien kanssa, ottanut päikkäreitä, soitellut ukulelea ja pelannut yhden talolle jäävän pojan kanssa unoa, ja tänään kävin kahdesti kaupungilla (nyt on kuviakin todistusaineeksi!) Kello 15.30 haen lapset koulusta ja autan heitä jälleen kouluhommissa, joita tulee usean tunnin edestä. Syömme pienen välipalan, kuten hedelmän tai nuudelikeittoa ja valmistamme yhdessä päivällisruoan. Istumme katolla lattialla ympyrässä ja kuorimme ja pilkomme. Tämän jälkeen teemme jotain yhdessä, kuten hypimme hyppynarua tai pelaamme korttia. Mukanani tuomat Pekka-korttipakka metsän eläimillä on ollut ihan ykkönen ja nää on jo kehitelleet monta erilaista peliä niinkin yksinkertaisista korteista. Myös UNO on hitsin kova sana.

Iltapalariisit syödään noin kello 19.30, jonka jälkeen vanhemmat lapset jatkavat vielä koulutöitä. Eilen näin, kun eräs 7-vuotias poika pakkasi laukkuaan ja sujautti sivutaskuun kuvan hymyilevästä naisesta. Kysyin, kuka kuvassa on. ”My mom.” En uskaltanut lähteä kyselemään asiasta, mutta tietenkin mieleeni juolahti kaikkea.. Onko äiti hengissä, tietääkö hän lapsestaan ja hänen olinpaikastaan vai hylkäsikö tuo hänet tarkoituksella? Mitä pyörii pienen pojan mielessä, kun hän katsoo kuvaa kauniista äitistään? Tietääkö poika, että äiti ei tule koskaan takaisin? Vai odottaako tuota häntä joka ilta saapuvaksi? Ken tietää…

Ennen nukkumaanmenoa vanhemmat lapset ja me työntekijät siivoamme yhdessä ruokailutilan. Ensimmäisenä iltana istuskelimme vielä tähtien alla ja tilanne eskaloitui siihen, että lauloin suomeksi ja englanniksi, ja lapset ja työntekijät vuorostaan lauloivat minulle omia laulujaan. Sen olen huomannut, että yhteisen kielen puuttuessa musiikki toimii aina. Nukkumaan hiivimme kaikki jo ennen yhdeksää, jolloin on aivan pilkkopimeää. 

Tansaniassa ollessani asuin noin 10 vapaaehtoisen kanssa länsimaisessa talossa, ja aina oli juttukaveria, touhukaveria ja joku, joka oli ollut paikassa kauemmin ja joka osasi selittää kaikkia kulttuurin ihmetyksiä. Nyt olen ihan yksin, eikä kukaan ymmärrä, jos yritän verrata kulttuurejamme, koska ei ole käynyt länsimaassa. Lisäksi olen huomannut, että mulla olisi hirveä hinku kertoa omasta kulttuurista. Lisäksi nyt asun yksin paikallisten keskuudessa ja vaikka tiesin hygieniatason olevan matala, en kuitenkaan ollut tajunnut, mitä harmaat seinät ja lika ja hajut todella ovat. Onneksi en ole niin herkkä, että antaisin mokomien asioiden haitata niin kauan kuin käsidesiä riittää. Tuntuu typerältä edes ajatuksen tasolla valittaa aiheesta, koska Armanin sanoin ”nää ihmiset elää näin joka päivä.” Vähän jopa nolotti sännätä keskustassa olevaan jokatavaraliikkeeseen ja kaivaa hyllystä vahvin mahdollinen pesuaine. Myöskään mitkään työaikalait ei päde täällä, vaan ihmiset tekee töitä aamukuudesta iltayhdeksään, mulla onneksi on tuo kuuden tunnin tauko. Tietenkin jos haluan lähteä jonnekin tai tehdä jotain poikkeavaa, niin ilmoitan vaan poissaolostani.

En sanoisi, että mulla on järisyttävää kulttuurishokkia päällä, ehkä enemmänkin hygieniashokki. Tansaniassakin vältyin kaikilta shokeilta, mutta jos olisin ekaksi harjoitteluksi tullut suoraan tänne, olisi tilanne varmaan hieman erilainen. Kyllä mie ekana iltana mietin, että tulee pitkät kolme kuukautta yksin, mutta nyt jo pari ekaa päivää on mennyt kauheella tohinalla ja innostun päivä päivältä enemmän. Alkukankeudesta kun pääsee ja tutustuu hieman kaupunkiin, kulttuuriin ja ihmisiin, niin tuun varmasti nauttimaan mun ajasta. Oisitte nähny lasten ilmeet, ku sanoin että oon täällä kolme kuukautta - ne oli niin innoissaan! Lapset ja henkilökunta on ihanaa ja ystävällistä. Jopa talossa asuva kunnioitettavan iäkäs isoäiti tuli sanomaan, että voin kutsua häntä mamiksi. Ja heti tokana päivänä koulumatkalla tarttui ensin yksi pieni käsi mun vasempaan käteen, sitten toinen pieni käsi oikeaan käteen. Piti päästää hetkeksi irti, kun tiellä mahtui kulkemaan vain peräkkäin, mutta heti kulman takana tunsin taas hipelöintiä käsissä. Nää on niitä asioita, joiden takia oon valmis matkustamaan toiselle puolelle maailmaa.

Seuraava postaus tulee viikon kuluttua.. tässä pieni kurkistus tulevasta...

"Anteeksi... tämä on minun kotini. Taisit odottaa isoa ja hienoa taloa, et slummihökkeliä?"

"Tämä on Teej-festivaali, naisten tärkein juhla Nepalissa, jolloin kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa ja tanssivat yön yli kaduilla!"

"Olin täällä vapaaehtoisena kaksi vuotta sitten. Ai sinäkin haluat vaeltamaan? Olen lähdössä äitini kanssa vaeltamaan viikoksi Annapurnaan, liitytkö mukaan?"

Ensi kertaan...

Okay, net I’m going to tell about my day. Currently I’m the only westener and volunteer. The kids speak english a little bit and the staff speaks, but I cant understand what they are saying because they have a super weird accent. So usually I just smile and nod, because I’m too embarrassed to ask ”sorry what” for the fourth time.

I wake up after 5, thanks for the roosters. Then I deside if I should go to shower or not: the water is cold and the shower isn't working properly. And also the toilets are terrible: there is no paper (and if you have your own you can’t throw it to the toilet) and you are supposed to wash yourself with water using your left hand. Call me shallow but I’m not gonna do it and I'll just use paper.

My work starts at 6-6.30, when the kid’s are already studying. I help them with their homework, drink morning tea (= mixture of milk and sugar and a little bit of tea) and then we eat lunch at 8.30. Yes, lunch. Rice and vegetables, every day, twice. But rice is the food that keeps the people going and it's pretty good actually. And ofc you eat by using your right hand, the clean hand.

After the lunch I escort children to school and then I have 6 hours time to what ever I want. I have been taking naps, playing ukulele, reading and playing card game called uno with one of the boys who stays at the house. The other kids return at 3.30, and I help them with their homework. And by homework I mean 1-2 hours of work everyday, not the Finnish 15-minutes-of-homework -style.

Evening rice is eaten at 19.30, and after that the older kids continue studying. Yesterday a 7-year-old boy put a picture of a young smiling woman to her back pack and I asked him who he was. ”My mom.” I wanted to ask f he knew where she is, but I decided not to. Is she still alive, does she care about her child? Does she know where he is, or did she just abandon him? Who knows…

After evening rice the older kids and staff clean the kitchen. Yesterday we sat under the stars and sang songs to each other, in Finnish, English and Nepalese. Sometimes music is the best language there is. I go to sleep before 9 o’clock.

While staying in Tanzania I lived with 10 other people in a western style house, where I always had somebody to talk to. Now I’m alone and I live in a local house, where the hygiene is awful, and at first I thought that it’s going to be a long 3-months, but after a couple of days I can feel the excitement growing day by day. On the second day on our way to the school two boys grabbed my hands, and on that moment I remembered why I’m here and how happy all this makes me.